Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luiden tie: Gulagin jäljillä on hieman erilainen matkakertomus. Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen lähtevät jäljittämään Neuvostoliiton pahamaineista vankileirien saaristoa, valtavat mittasuhteet saanutta Gulag-järjestelmää, jonka läpi kulki jopa 30 miljoonaa ihmistä vuosien 1930-1960 välillä. Tosin kuten kirjasta käy ilmi, ei vankileirien tarina suinkaan näihin vuosiin rajoittunut. Kuuluisa Permin vankileiri, yksi Gulagin perillisistä, suljettiin vasta vuonna 1992, kauan sen jälkeen kun Gulag oli virallisesti lakannut olemasta. Miesten matka alkaa Karjalasta, Vienanmeren kanavalta ja jatkuu aina Kazakstanin aroille ja lopulta Kaukoidän reunamille.
Sutinen ja Ropponen eivät jäljitä vain leirien fyysisiä jälkiä, vaan myös niiden jättämiä muistoja. Paikkakunta toisensa jälkeen he etsivät ja löytävät miten kuten syrjään laitettuja ja unohdettuja monumentteja, vanhoja ihmisiä jotka vielä muistavat ja välittävät. Tämä ei tarkoita että Gulag olisi kielletty puheenaihe Venäjällä, aihe vain sattuu olemaan – kuten sille omistetut monumentit – jotenkin unohdettu ja syrjässä.
Itselleni Gulag oli aiheena jossakin määrin tuttu, silti järjestelmän laajuus ja voisiko sanoa kyynisyys hätkähdytti. Stalin itse totesi suurina terrorin vuosina, että jos viisi prosenttia pidätetyistä osoittautuisi aidoiksi vihollisiksi, se olisi jo hyvä tulos ja perustelisi massiivisen vainon. Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että pidätys oli käytännössä yhtä kuin tuomio, sillä ajan henkeen kuului viranomaisten ja puolueen erehtymättömyys.
Ihmisiä ei pidätetty niinkään sen vuoksi mitä he olivat tehneet, vaan sen vuoksi keitä he olivat. Kuten keskitysleireissä, kyse ei ollut rikoksesta ja rangaistuksesta vaan “perisynnin kaltaisesta syyllisyydestä, joka koski kokonaisia yhteiskuntaluokkia ja kansoja.” Terrori ja pidätykset saattoivat näyttää kaaottiselta ja satunnaiselta, mutta ne olivat yleensä tarkkaan suunniteltuja. Tosin suunnittelun kohteena olivat ihmismäärät ja -ryhmät, eivät niinkään yksilöt, jotka saattoivat joutua koneiston hampaisiin täysin sattumalta.
Toisin kuin keskitysleirit, Gulag ei kuitenkaan koostunut tuhoamisleireistä, vaan suurin osa leireille kärrätyistä selvisi hengissä, joskin yksittäisissä leireissä oli kuolleisuuden suhteen suuria eroja. Kirjassa järjestelmästä käytetään termiä vankileirikolonialismi, joka antaa hyvän kuvan siitä, mistä pohjimmiltaan oli kyse. Neuvostoliitolla riitti asumattomia alueita ja hyödynnettäviä luonnonvaroja, vankileirit olivat kyyninen ratkaisu näiden resurssien hyödyntämiseen. Vangit rakensivat syrjäisille seuduille elämisen edellytykset, kaivoivat luonnonvaroja, rakensivat kanavia ja rautateitä ja loivat siten kokonaisen logistiikkaverkoston, jota tulivat asuttamaan vapaat kansalaiset. Ironista kyllä, systeemi ei silti koskaan noussut taloudellisesti kannattavaksi.
Sutinen ja Ropponen tarpovat yhdestä leirinrangasta toiseen, kunnes ne kaikki sulautuvat lukijan mieleen yhdeksi lohduttomaksi möykyksi. Eräs vankileiri jäi kuitenkin erityisesti mieleen. Kazakstanin oikaisuvankileiri Karlag oli yksi suurimmista leireistä, itse alue oli jopa 300 kilometriä leveä ja 200 kilometriä pitkä ja sen läpi kulki satoja tuhansia ihmisiä kolmenkymmenen vuoden aikana. Tälle alueelle vangittiin tai pakkosiirrettiin amerikansuomalaisia Karjalasta, Volgan saksalaisia, Krimin tataareja, kaukoidän korealaisia, puolalaisia, virolaisia, baltteja ja tsetseenejä.
Gulagin jäljet näkyvät vieläkin Kazakstanin väestössä, sillä maassa asuu peräti 170 eri kansallisuutta ja monen perheen tausta on juuri Gulagissa tai väestönsiirroissa. Leiriltä vapautuminen olikin monesti tavallaan näennäistä, sillä monet eivät saaneet muuttaa leiripaikkakunnalta pois, tai jos saivatkin niin eivät sataa kilometriä lähemmäksi suuria kaupunkeja. Moni entinen vanki jäi asumaan käytännössä vankiloidensa viereen.
Luiden tie: Gulagin jäljillä on oikein mainio kirja. Tuhansien leirien ja miljoonien ihmisten kärsimys on ymmärrettävästi vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, mutta kirjoittajat tekevät hyvää työtä ja onnistuvat antamaan kattavan kuvan tapahtumista, samalla antaen kärsimykselle inhimilliset kasvot. Kirjassa viitataan usein myös muuhun kirjallisuuteen, erityisesti Anne Applebaumiin, joka voitti Pulizer-palkinnon kirjallaan Gulag : A History ja tietysti Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saaristoon. Aiheen parissa on siis halutessaan helppo jatkaa eteenpäin.