Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kauan sitten eläneiden eliöiden perimää tutkiva arkeogenetiikka on viime vuosina noussut merkittäväksi ja nopeasti kehittyväksi tutkimusalaksi, joten on jo aikakin, että aiheesta ilmestyy yleistajuinen kirja myös suomeksi. Muinais-DNA on syntynyt osana museokeskus Vapriikin tutkimus-, näyttely- ja julkaisuhanketta, ja kuten minulle usein käy, päädyn lukemaan näyttelykirjan ennen kuin näen varsinaisen näyttelyn. Kaikki aikanaan, kirja joka tapauksessa on hyvin valaiseva!
Kirja koostuu kahdestatoista artikkelista, jotka antavat kattavan kuvan alan käsittelemistä kysymyksistä: Mitä DNA kertoo Suomen asutushistoriasta ja minkälaisia geneettisiä ominaisuuksia muinaissuomalaisilla oli? Lisääntyikö homo sapiens muiden ihmislajien kanssa, ja mitä muiden ihmislajien DNA kertoo heidän ominaisuuksistaan ja kenties syistä, joiden vuoksi he kuolivat sukupuuttoon? Miten ihmiset ja eläimet ovat sopeutuneet erilaisiin ympäristöihin ja liikkuneet halki aikojen? Ennen kaikkea kirjassa tietysti kerrotaan, miten ihmisten tai eläinten luista tai kasvien jäänteistä eristetään geneettistä materiaalia ja miten sitä tutkitaan.
Sanni Peltolan ja Päivi Onkamon kirjoittama toinen luku herätti välittömästi kiinnostukseni, sillä se valaisee neandertalinihmisten, denisovanihmisten ja varhaisten nykyihmisten DNA-tutkimusta. Tällä hetkellä alalla eletään kiinnostavia aikoja, sillä uusia löytöjä riittää: ei ole kauan siitä kuin denisovanihmiset ylipäätään löydettiin. Vaikka kyseisen lajin fossiililöydöt ovat toistaiseksi mitättömät, geenitutkimuksella voidaan sanoa paljonkin heidän ominaisuuksistaan.
Eräs kiinnostava seikka on ainakin se, että denisovanihmisten
(ja neandertalinihmisten) geneettinen monimuotoisuus oli erittäin alhainen – itse asia niin alhainen, että vastaavaa on havaittu vain muutamilla lajeilla koko eliökunnassa. Tämä viittaa siihen, että lajien yhteisöt olivat hyvin pieniä ja monin paikoin myös sisäsiittoisia. Nämä lajit olivat siis sukupuuton partaalla jo ennen kuin nykyihminen saapui Euraasiaan.
Denisovanihmisten geenitutkimus myös viittaa siihen, että heidän perimästään osa polveutuu joltain kaukaiselta tuntemattomalta ihmislajilta, joka on erkaantunut ihmisen kehityslinjasta jopa ennen neandertalinihmisiä. Tämä ei ole ainoa tapaus, jossa muinais-DNA on antanut viitteitä toistaiseksi tuntemattomista ihmislajeista, joista ei ole löytynyt fossiileja. Juuri tällaisiin kysymyksiin arkeogenetiikka tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman: se voi paljastaa kertomuksia, jotka muuten olisivat jääneet kokonaan piiloon.
Päivi Onkamon ja Ulla Nordforsin haploryhmiä eli äiti- ja isälinjoja käsittelevä luku varmasti kiinnostaa monia lukijoita, onhan sukututkimus kovin suosittua. Luvun esittämä kysymys on hieman yllättävä. Mitä oikeastaan tarkoittaa sukulaisuus, ja kuinka monen sukupolven taakse sukulaisuuden käsite voidaan ulottaa? Käy ilmi, että ei kovinkaan kauas. Koska perimä puolittuu joka sukupolvi, jo viidennen asteen sukulaiset (eli pikkuserkut) jakavat perimästään keskimäärin enää kolmisen prosenttia.
Kymmenen sukupolven takaisista esivanhemmista suurin osa on jo sellaisia, että heiltä ei ole periytynyt lainkaan DNA:ta juuri minulle. Kun mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen, yhä useampien esivanhempien biologinen jälki häviää yksittäisen ihmisen perimästä, vaikka he olisivat edelleen osa sukupuuta.
Tämän vuoksi Y-kromosomin ja mitokondrion DNA kiinnostavat monia, sillä ne eivät puolitu sukupolvittain, vaan periytyvät kokonaisuudessaan. Sen vuoksi niiden muodostamia linjoja on myös mahdollista seurata kauas menneisyyteen. Tässäkin tosin on se ongelma, että mitokondrio DNA paljastaa suorassa äitilinjassa vain yhden esivanhemman sukupolvessa ja miesten Y-kromosomi toisen suorassa isälinjassa. Niinpä mitä kauemmaksi menneisyydessä mennään, sitä suurempi osa esi-isistä jää näkymättämiin. Harmillista on sekin, että Y-kromosomissa tai mtDNA:ssa ei ole montakaan geeniä, joten ne eivät kerro paljoakaan minun tai esi-isieni ulkonäöstä tai muistakaan ominaisuuksista.
Mitään suoraviivaisia vastauksia DNA-tutkimus ei välttämättä anna, ainakaan siinä mielessä kun moni haluaisi. Kirjassa todetaankin, miten historiaan, ja suvun historiaan erityisesti, harvemmin suhtaudutaan neutraalisti, vaan niistä etsitään merkityksen ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Usein perusteet tällaisille tunteille osoittautuvat kuitenkin valitettavan hatariksi. Toisaalta muinais-DNA tutkimus tuo kyllä mukanaan aivan uudenlaisen näkökulman siihen, miten monimuotoinen ja yllättävä ihmiskunnan menneisyys on ollut. Sen sijaan, että menneisyys vahvistaisi yksinkertaistavia myyttejä, se näyttää meille jatkuvasti uusia polveutumisia, risteämiä ja katoavia linjoja. Muinais-DNA : Avain menneisyyteen antaa hyvät eväät ymmärtää menneisyyden monitulkintaisuutta ja miten tiedämme siitä mitä tiedämme. Suosittelen!