Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämä kirja osui ja upposi! Kuuntelin sen yhtä soittoa, kaiken aikaa pala kurkussa ja vedet silmissä. Kun kirjasta oli vielä jokunen luku jäljellä, puin päälleni, oli pakko mennä metsään kävelemään. Kävelin, kuuntelin ja saatoin vain toivoa, ettei ketään tule vastaan, sillä niin oli naama kosteana.
Oli myös onnellisia kuukausia kertoo Anusta ja Josesta. Anu on Josen äiti ja se äidin rakkauden määrä oli aivan uskomaton. Jokainen äiti rakastaa lapsiaan, ainakin pitäisi. Vaan entäs, kun se lapsi käyttäytyy niin, että aiheuttaa vain huolta ja murhetta? Se rakkaus kestää ja juuri se on tämän kirjan punainen lanka.
Kirja valottaa Josen elämää, ihan jo lapsesta asti. Ihana lapsi, mutta jo alkoi olla ilmassa pieniä ongelmia. Jose sai diagnoosin, “hänen aivonsa vain olivat erilaiset kuin muilla lapsilla”. Koulussa Josea kiusattiin ja hän jäi yksin.
Yksi johtaa toiseen ja pian alkoi tapahtua yhtä sun toista. Jose kokeili alkoholia ja pian sen jälkeen kaikkea muutakin. Anu-äiti teki kaikkensa auttaakseen poikaansa, ollakseen tukena. Hän hankki tietoa ja apua, mutta loppujen lopuksi kaikki valui aina hiekkaan.
Kirja ottaa niin tiukasti mukaansa, ettei sitä voi muuta kun vetää kerralla kaikki. Huolimatta siitä, että aihe on rankka, niin se on osin jännittäväkin, sillä aina kun tapahtuu jotain hyvää, sitä huokaisee, että no nyt! Vaan taas mennään.
“Itkin myös Josen nähden. En halunut peittää häneltä sitä, miten huolissani olin ja miten paljon hän minulle merkitsi. Yritin kaikin tavoin osoittaa, että välitin hänestä valtavasti, rakastin enemmän kuin itseäni. Hän näytti surkealta, eilinen uhmakkuus oli tiessään.
Anelin häntä sanomaan, mitä olin tehnyt väärin. Hänen sanansa satuttivat ja silittivät minua samassa lauseessa.
– Äiti, sinä et olisi voinut tehdä mitään eri tavalla.”
Eikä pelkästään kaikki se, mitä Joselle tapahtuu vaan mitä Anullekin. On raskasta rakastaa. Anusta tulee läheisriippuvainen ja lisäksi sitten elämä arpoo kaikkea muutakin. Lukija voi niin myötäelää mukana ja lopuksi kiittää Anua, että halusi kertoa tarinansa. Uskoisin siitä olevan monelle apua.
Katariina Hakaniemi on osannut niin loistavalla taidolla ja tunteella kuvata sen, mitä Anu on kertonut kokeneensa. Sellainen tunteikas fiilis on ihan koko ajan päällä ja se jää päälle. Ei tarvitse kuin katsoa kirjaa, niin nousee vettä silmiin.
Vahva suositus ihan kenelle tahansa! Antaa ajattelemisen aihetta!
