Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime vuonna ilmestynyt Kunnes kaikki kuolevat, oli todella kiinnostava katsaus Ruotsin jengiväkivallan kehittymiseen ja historiaan. Diamant Salihu sivusi kirjassaan myös rapmusiikin yhteyttä jengirikollisuuden kasvuun, vaikka aihe lopulta jäikin sivuosaan kirjan suuremmassa kokonaisuudessa. Janne Huuskonen ja Janne Raninen ovat onneksi tarttuneet aiheeseen ja onpahan saatu aikaan aikamoisen mielenkiintoinen kirja.
Pistooli Guccin laukussa lähtökohta on epätavallinen. Huuskonen on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Kultainen vasikka järjestäytyneestä rikollisuudesta, ja Janne Raninen puolestaan henkilökohtaisesti kytkeytyy Ruotsin gangstarapin syntyyn. Ranisen kontaktien kautta saadaan pääsy räppikulissien taakse sekä Ruotsissa että Suomessa, ja kirjassa pääsevätkin ääneen nimenomaan monet rikollisen räpin pioneerit kuten suomalaiset BR ja E.N.R.P ja ruotsalaiset 23 ja Sinan.
Mistä siis Ruotsin gangstarappi sai oikein alkunsa? Yllättävää kyllä, mutta Suomesta. Raninen ja hänen ystävänsä Leo “Kinesen” Carmona istuivat 2008 kakkua murhasta Riihimäellä Suomen suljetuimmassa vankilassa, kun Carmona ideoi gangstarappikollektiivi Kartellenin. Tässä alkuvaiheessa kollektiiviin kuuluivat kaksikon lisäksi muun muassa Sebbe Staxx ja Kaka, jotka räppäsi Kartellenin ensimmäisessä biisissä Programrebeller. Nimi tulee siitä, että kollektiivi tunsi olevansa kapinallisia, jotka asuivat “programmeissa”, eli Ruotsin miljoonaohjelman aikana rakennetuissa vuokrataloissa. Biisin ytimessä on julistus: me kuljetaan omia polkuja eikä ole mitään tarvetta kuulua yhteiskuntaan.
Käännös ruotsista:
Kartellen: Programrebeller, feat. Jacco, 2008
“Ulkopuolisuus on vihan alkio
pääsin just linnasta, mis helvetis o Ruotsin valtio
Eipä jää muuta ku rynkkyy ja naamarii
Paan hajalle kaiken vaik mut saatas kii
Vittuun politiikka, ei oo mun rasti
Me tehdään rahaa, rikoksii, mennään loppuun asti
Vittuun sossu pitäkää ne vaivaset massit
Mullei oo muuta kun mun sana ja mun kassit”
Vaikka Kartellen ei ollut mikään taloudellinen menestys, niin vaikutusvaltainen se oli. Raninen kirjoittaa, miten Kartellenin menestyksen resepti oli aitous ja toki myös se, että he olivat ensimmäisiä. Räpin tekstit kertoivat oikeista tapahtumista, aseet musiikkivideoilla olivat myös aitoja ja Kartellen-crew’n jäsenillä oli oikeaa katu-uskottavuutta aina räppäreistä tuotantoon ja taustaihmisiin. Lähiöiden pahoinvointi kanavoitui vahvasti musiikkiin ja sai monet samaistumaan biisien sanoituksiin. Kartellenista tulikin nopeasti esikuva, jota melkein kaikki lähiöräppärit pyrkivät jäljittelemään.
2010-luvulla musiikkin tuli uusi vaihe drillin myötä. Tämä gangstarapin alagenre syntyi Chicagossa Yhdysvalloissa, ja siitä tuli nopeasti vaikutusvaltainen. Drill tarkoittaa katukielellä ampumista tai puukottamista ja tämä kuvaakin hyvin, mistä tässä aligenressä on kyse. Hypermaskuliinisuus, viittaukset väkivaltaan ja muihin rikoksiin, kilpailevien räppäreiden ja jengien nöyryyttäminen ja uhkailu, sekä virkavallan halveksunta. Olennaista on kuitenkin aitous ja uskottavuus, joita ilman artisti ei ole mitään. Vaikka muissakin rapgenreissä saatetaan dissata muita artisteja ja räpätä rikoksista, drillissä tämä on vaatimus; genressä ei voi menestyä ilman vihollisia ja näyttöjä iskuista heitä vastaan.
“Onneksi” nykyinen sosiaalinen media tekee iskujen todistamisesta helppoa. Kilpailijasta saatetaan kuvata nöyryyttävä video, jonka ansiosta nöyryyttäjän maine kasvaa ja häpäistylle syntyy paine kostaa, sillä kaikki on tapahtunut näkyvillä fanien silmien edessä. Musiikintutkija Otto Laakso toteaa, että juuri tällainen aineisto pönkittää räppäreiden uskottavuutta, eikä kyse tarvitse välttämättä olla väkivaltatilanteista, vaan myös kalliista vaatteista, joiden vihjataan olevan peräisin huumekaupasta tai ryöstetyltä viholliselta. Provosointi ja elämä elämästä -asenteesta kumpuava koston narratiivi eskaloi konflikteija nopeasti. Tällainen dokumentoitu julkinen nöyryytys on sittemmin noussut trendiksi ja vallankäytönvälineeksi myös drill-musiikin ulkopuolella, myös Suomessa.
Tästä oli erityisen mielenkiintoista lukea, onhan ilmiö tuttu uutisista, mutta harvemmin sitä tunnutaan mediassa yhdistettävän suoraan musiikkikulttuuriin. Yleisön suhde drill-musiikkiin on niin ikään kiinnostava. Laakso pohtii miten gangstarappia ja drilliä voi vetoavuudessa verrata true crime -sarjoihin. Niiden väkivalta on jännittävää, ja jengiyhteyksien sekä katuelämän edesottamusten seuraaminen innostaa yleisöä. Todisteita artistien uskottavuudesta seurataan myös tarkasti, kovat puheet eivät saa olla pelkkää keulimista. Artistit puolestaan saavat rikoksillaan clouttia, eli statusta somessa, mikä saa ihmiset puhumaan artisteista. Somesuosiota ylläpitääkseen käyttäjän on kuitenkin jatkuvasti tarjottava yhä kiihdyttävämpää materiaalia, Laakso toteaa.
Kehityssuunta on kaiken kaikkiaan surkea, myös artistien itsensä mielestä. Ruotsalainen Sinan toteaa, miten artisteilla ei ole paljoakaan pidäkkeitä jäljellä. Musiikista on tullut pullisteluväline, jolla mitataan kenellä on niin sanotusti isoin kulli. Myös räppäri Alex Ceesay pohtii, miten hänestä tuskin olisi tullut yhtä rikollista kuin hänestä tuli ilman Kartellenia. Gangstaräppärinä rikollisuus on vain lisännyt hänen suosiotaan. “Nykyäänhän on silleen, että jos räppäri ja kriminaali laitetaan seisomaan vierekkäin, niitä ei voi erottaa toisistaan. Se ei onnistu. Ne pukeutuu samalla tavalla, puhuu samalla tavalla. Mitään eroo ei oo”, Ceesay kommentoi.
Lukijana väistämättä miettii, että jos Kartellenin synty ja suosio kumpui asuinalueiden eriytymisestä eli segregaatiosta, niin tilanne tuskin on myöskään ihan heti paranemassa. Tätä mieltä on myös Laakso, joka kirjan lopussa pohtii, miten nuorten pahoinvointi ja segregaatio kasvavat samaan aikaan kun nuorisotyön tarjonta ja resurssit vain laskevat. Toisaalta mikään trendi ei kestä ikuisesti, varsinkaan musiikissa. Kartellenin “isä” Leo Carmona ei usko gangstarapin tulevaisuuteen ja kuinka sillä voisikaan olla tulevaisuutta, jos lähes jokainen rapartisti saa olla huolissaan tapetuksi tulemisesta?
Kirja maalaa aika lohduttoman kuvan gangsta rap -kulttuurista, mutta ennen kaikkea yhteiskunnasta, jossa nuoret kokevat, että tällä hengenvaarallisella musiikkigenrellä on parempi mahdollisuus menestyä kuin kouluja käymällä. Mitkä kaikki kehityskulut ovat yhteiskunnassa johtaneet tähän tilaneeseen on kysymys, johon tämä kirja ei vastaa, mutta harva musiikkigenreen syventyvä kirja antaa niin paljon ajateltavaa kuin tämä. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa, varsinkin ihmisille ,joille gangsta rap on musiikkina aivan vierasta.