Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Dmitri Šostakovitš (1906–1975) on yksi koko 1900-luvun musiikkihistorian ristiriitaisimmista hahmoista. Hänen elämänsä ja teostensa kiistanalaisuus kytkeytyy vahvasti Neuvostoliiton poliittiseen historiaan ja Josif Stalinin diktatuuriin. Kysymys on ennen kaikkea siitä, oliko sortokoneistoa palvellut säveltäjä toisinajattelija vai sittenkin uskollinen kommunisti?
Aapo Kukon kunnianhimoinen sarjakuvaelämäkerta ottaa voimakkaasti kantaa ensimmäisen vaihtoehdon puolesta. Sarjakuvassa jo vanha ja hauras Šostakovitš kamppailee terveysongelmien keskellä, ja tätä kautta saadaan luonnollinen syy katsoa menneisyyteen ja siihen, miten tähän pisteeseen on lopulta päädytty. Šostakovitšin tapauksessa ei voida kuitenkaan puhua mistään nuoruuden nostalgiaan uppoutumisesta. Jos säveltäjän ura näyttäytyykin jälkeenpäin katsottuna menestystarinana, sitä varjosti hallinnon mielivalta ja jatkuva kuoleman uhka.
Punaisessa Beethovenissa tulee hyvin esiin se, miten Neuvostoliitossa myös taiteen tekeminen oli poliittista, halusi taiteilija itse sitä tai ei. Jos musiikki tulkittiin liian monimutkaiseksi, modernistiseksi ja ennen kaikkea länsimaalaiseksi, ongelmia oli taatusti luvassa. Šostakovitšin tapauksessa ongelmat kulminoituvat neljänteen sinfoniaan, joka oli rohkea teos täynnä synkkiä ristiriitoja ja dissonansseja, eli toisin sanoen se oli kaukana halutusta optimistisesta ”sosialistisesta realismista”. Stalinin reaktion pelossa teos päätettiin hyllyttää ennen esittämistään. Seuraavan teoksen oli pakko onnistua, ja siinä tempussa Šostakovitš onnistui; viides sinfonia puhutteli koko neuvostoyhteiskunnan sydäntä ja pelasti samalla säveltäjän hengen. Kertomus ei kuitenkaan muutu yhtään vähemmän ahdistavaksi.
Erityisesti marsalkka Mihail Tuhatševskin, teatteriohjaaja Vsevolod Meyerholdin ja tämän vaimon Zinaida Reichin kammottavat kuolemat hallinnon käsissä varjostavat Šostakovitšia. Ystäväpiiri harvenee ja lopulta lannistunut säveltäjä istuu laukut pakattuna eteisessä odottamassa noutajaa itsekin. Vähällä onkin, ettei juuri näin käy. Stalinin vainoharhainen koneisto on kuitenkin niin tehokas, että se sortaa myös sortajaa, ja Šostakovitš pelastuu moukan tuurilla vain, koska hänen vainoojansa puhdistetaan ennen häntä.
Eri takaumien välillä hyppelehtivä kerronta tavoittaa olennaisen säveltäjän elämästä. Erityisesti mieleen jää kuitenkin hieno ja mielikuvituksellinen kohtaus, jossa Šostakovitš kohtaa mielensä sopukoissa itse Stalinin ja vaatii tätä tilille.
Aapo Kukon kuvakerrontaa on perinteisesti vaivannut hienoinen vaikeaselkoisuus; siirtymät kohtauksesta toiseen eivät ole aina selkeitä ja joskus luonnosmainen ja ankara tyyli johtaa siihen, että hahmot sekoittuvat toisiinsa. Mielestäni Punainen Beethoven on kuitenkin tässä selkeä askel eteenpäin. Sarjakuvan kerronta avaantui luontevasti, ja vaikka teos on melkoinen järkäle, se ei tuntunut raskaalta luettavalta. Kukko on aina ollut kunnianhimoinen tekijä, mutta Punainen Beethoven on se suurteos, jossa kaikki palaset vihdoin loksahtavat paikoilleen.
Yhden kysymyksen sarjakuva herättää: miksi Šostakovitš lopulta selvisi kun niin moni ei? Kukko ei tätä asiaa niinkään pohdi, mutta sarjakuvan lopusta löytyvä Jaani Länsiön mainio essee tarjoaa siihen näkökulmia, ja vastaus näyttäisi liittyvän säveltäjän läheisiin suhteisiin elokuvateollisuuteen. Stalin ymmärsi propagandan päälle, ja elokuvat olivat mielipidevaikuttajina ylivoimaisia. Vaikka nykyään Šostakovitš muistetaan ennen kaikkea sinfonioistaan, hän oli myös tuottelias elokuvasäveltäjä, ja tässä roolissa hän oli järjestelmälle hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Länsiö avaa myös Šostakovitšin monimutkaista jälkimainetta, ja siinä mielessä se on erinomainen vastavoima Kukon sarjakuvalle. Mitä oikeasti tiedämme säveltäjästä ja mikä on vain propagandaa? Kukon tarjoama näkemys on uskottava, mutta paljon pureskeltavaa tässä jää myös lukijalle.
Punainen Beethoven on kiehtova teos, jonka perusteellisuus ja historiallinen näkökulma toivottavasti puhuttelee myös perinteisen sarjakuvayleisön ulkopuolisia lukijoita.
