Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runojen parissa monessa mukana olleen Miia Toivion runokokoelma Pysty hiljaisuus (2013) herättää heti nimellään kysymyksiä. Se on myös esineenä viehättävä. Pienen kirjan kansikuva kuvaa sinivihreään veteen vajoavaa peuraa, jonka staattisessa asennossa on jotain häiritsevää.
Kirjan taitto on kaunista, pääasiassa proosarunoa olevat tekstit on aseteltu sivun keskelle levein marginaalein. Lopputulos on hyvin esteettinen. Kiitos tästä kuuluu monia kauniita runokirjoja tehneelle Jenni Saarelle.
Teos viittaa Julia Kristevan Mustaan aurinkoon ja T.S. Eliotin Autioon maahan. Ei mitään hyväntuulen runoutta nämä viittaukset, eikä ole Pysty hiljaisuuskaan. Runokokoelma on luonteeltaan aika vaikeaselkoinen ja monitulkintainen, mutta runojen minäkertoja tuntuisi olevan esikuviensa tapaan luopumisen ja menetyksen äärellä.
Joskus lumi tulee äkisti, putoaa ihoon.
Toistuvasti putoaa, putoaa selittämättä, ehkäisemättä.
Minun iholleni putoilevat sormenpäät.
Minun iholleni putoilevat painajaiset. Painavat aseet.
Katariina Kaarlela kirjoittaa Kiiltomadossa, miten teos pohtii kielen rajallisuutta, “solmitun kielen läpi täytyy ruumiin ponkaista tahtoon”. Sikäli ei siis ole suurikaan yllätys, jos tuntuu, että tästä on välillä vähän vaikea saada kiinni. Kertojakin on välillä vaikeuksissa: “Halusin kuunnella häntä, mutta hän ei puhunut.”
Teoksessa ei ole kovin selkeitä yksittäisiä runoja, vaan kokoelma muodostaa tekstistä toiseen liukuvan kokonaisuuden. Tyylillisesti alku on pitkälti proosarunoa, mutta loppua kohden teksti liukenee irtonaisemmiksi säkeiksi. Toivion kuvasto on kaunista, Pysty hiljaisuus voi olla vaikea, mutta se on myös täynnä kauneutta. “Seison parkkipaikalla, on jonkinlainen yö, monet asiat ovat jonkinlaisia. Juuri nyt ei tunnu miltään. Hän kursii kasaan katsetta, minä revin kahtia.”
Elegantti kokoelma, jonka kauniiden kuvien muodostaman pinnan alta voi kaivella kertomusta, jos haluaa.
