Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Markku Paasosen teoksissa on aina intensiivinen tunnelma. Samoihin kansiin laitetuissa proosarunoelmissa Rikospaikka ja Ilmestyskirja päästään kuumeisiin näkyihin, jossa mikään ei ole selkeää, mutta jotain on tekeillä. Kuka hourii ja miksi, milloin ja missä?
Pitkin yötä täällä vilkkuu taskulampun valoja. Vaan ei niillä varmaan ole tekemistä tämän kanssa. Minkä kanssa? Ei aavistustakaan, ei ole lainkaan selvää, minkä kanssa näillä asioilla voisi olla tekemistä.
RIkospaikan kertoja löytää itsensä niityltä metsästä. Havahtuu, tulee tajuihinsa, mitä lie? Jotain on tapahtunut, poliisi levittää eristysnauhaa, on – ehkä – Anni ja Risto. Kertoja tuntee itsensä yhdeksi luonnon kanssa. Onko hänet huumattu, onko hän tehnyt itse jotain? Kaikki on kovin epäselvää. Paasonen käyttää keskeisenä kielikuvana sielun kaihia. Onko se sitä, että aistii, muttei ymmärrä aistimuksiaan, tai sitä, että aistii kyllä, mutta mikään ei kosketa? Kertoja on irti todellisuudesta. Rikospaikka on vahvaa tekstin ja vaikutelmien vyöryä. Jonkin tavoittelua. Mutta se jokin pakenee, ymmärrys ei pysy kertojansa mukana.
Ilmestyskirjassa puolestaan ollaan lopun aikojen näkyjen maailmassa. Kokija näkee, kuulee, sanoo. Kuten myös Rikospaikassa, Ilmestyskirjan tekstissä on suuri määrä lainauksia useista eri lähteistä sen tarkemmin kesken kaiken selittelemättä, mistä nämä näyt ja tiedot tulevat. Jylhää maailmanlopun kumua korostaa runoelman muoto, jossa jakeet on numeroitu kuin Raamatussa. Moniääninen teksti etenee vyöryen kohti loppua. Mutta voiko loppu olla lopullinen, jos sitä ei päätä pisteeseen;
Rikospaikka ja Ilmestyskirja ei kumpikaan ole ollenkaan helppo teksti ymmärtää. Paasosen runoelmissa on silti sellaista imua, että näiden jakeiden parissa viettää muutamia oikein kiehtovia hetkiä. Kannattaa kokeilla!
