Anu Kaaja: Rusetti

Ensikosketus kirjaan: kansi hiveltävän sileä kohoumineen – pakko sormeilla ja näpelöidä. Rujonkaunis. Takasisäkansitieto: Kansi – Jenni Saari. Kannattaa mainita. Toinen maininta ennen kuin pääsemme eteenpäin: Kirjan numeroitu ja signeerattu neliväripainettu editio sisältää kirjailijan itse maalaamia kuvia ja runsaan eurooppalaisista taideaarteista kootun kuvituksen.

Sitä painosta minulla ei ole, harmi. Joudun tyytymään mustavalkoisiin taidekuviin, joita on sivuilla viljalti. Siitä huolimatta viivyin kirjassa useita intensiivisiä hetkiä, se söi aikaani, ei irronnut käsistä – yleensähän homma menee täysin toisinpäin.

Anu Kaaja (s. 1984) on solminut Rusetin noin hekumallisen tiukkaan!

On moneksi ja vaikka miksi, kun esineet alkavat elää ja puhua ja niiden kanssa voi käydä keskustelua. Kahvilapöydässä aloitamme ja Pallopöytään lopetamme. Personifikaatio valloillaan: puhumme kahvikupin kanssa, servetin kanssa, kupin alustan kanssa, kännykän, neilikan. Hienostuneesti tietenkin, sillä istummehan hienossa kahvilassa.

Olen innoissani, koska itsekin, aina kun aukaisen halkoliiterin oven, haluaisin kysyä niiltä tuhansilta puupäiltä: – Kuka teistä tänään haluaa päästä lämpimään?

Siinä välissä tapahtuu paljon, lähinnä mielessä ja puheessa, koska emmehän vähäisen kahvilatuokion aikana oikeasti ehdi kiertää Euroopan museoita ja kaupunkeja taidetta tutkailemassa.

Innostun Anun kuljettaessa meidät reppuna selässään Euroopan museoihin katsomaan taidetta ja etenkin hänen opastaessaan, koen opastukseksi, mitä kaikkea taideteoksessa voi nähdä ja tuntea. Luen Rusettia siis myös taiteen tulkitsemisoppaana. Ja viimeinkin huomaan, ettei talo ole pelkkä talo, eikä rusetti pelkkä rusetti; marmoripatsaallakin, Michelangelon Kuoleva orja, on sen tuhat olomuotoa ja tunnetta, tai siis niin monta tuhatta kuin on katselijaa Louvressa.

Entä tuo pöytä, Globustisch, johon tutustumme budapestilaisessa barokkilinnassa, sen vangiksi jäämme. Näitä biedermaiertyylisiä korkeajalkaisia maapallolipastoja valmistetaan Itävallassa, joten tilattavissa ovat ja eikös kirjailija loppujen lopuksi; ai niin loppuhuipentumaa ei sovi paljastella, sorry.

Silti luulen, että Rusetti jää “herrain herkuksi ja kuningasten ruuaksi, jota ei syö siat eikä koske koirat”. On tämä sen verran vaativaa nieltävää niin kuin suolakin, jos sitä kokematon yrittää pelkkänä suolana syödä.

Mikäs meidän pitemmälle päässeiden, kafkat sun muut vastaavat lukeneiden (Öhöm). Mehän nautimme Anu Kaajan tekstistä mielettömästi, tai ainakin paljon, vaikka kyllä nämä mustavalkokuvat vähän ärsyttävätkin kun tietää, että tarjolla olisi kalliimmassa painoksessa kaikki väreissä (Pahpah).

Mikko:

Ostan kirjoja hyvin harvoin. Nyt S&S onnistui kuitenkin viekoittelemaan minut kirjaostoksille markkinoimalla Anu Kaajan uuden Rusetti-romaanin erikoispainosta. Numeroitu ja signeerattu erikoispainos on paitsi ilahduttava ylellisyysesine, myös tavanomaista versiota parempi nelivärikuvituksensa vuoksi. Tähän satsasin mielelläni, sen verran hyvän vaikutelman jättivät Kaajan edelliset romaanit Katie-Kate ja Leda.

Rusetti on taideromaani, siitä ei ole epäselvyyttä. Miten sen tiivistäisi? Kokeillaan tällaista: autofiktiivinen kertoja haltioituu kahviloissa ja taidemuseoissa esineistä, taideteoksista ja ihmissuhteista. Siinä sivussa pohditaan vaikkapa luksuksen takana pilkottavaa kärsimystä, kahvitaidetta ja Grand Tour -kulttuuria. Rusetista paistaa läpi eurooppalainen kulttuuriperintö: se on vahvasti kytköksissä tällaiseen vanhaan traditioon. Siinä ei toki Kaajan aikaisemman tuotannon valossa ole mitään yllättävää.

Kaajan teos leikittelee. Kertoja istuu kahvilassa (”jossa olen yksin koko tämän ajan, silloinkin kun ajattelen muita paikkoja ja aikoja”), edessään asetelmana joukko arkipäiväisiä kahvilaesineitä. Tämä pienoismaailma edustaa runsasta vaurautta. Kertoja käy keskustelun jokaisen esineen kanssa; mitä hänelle kertoo pulloon asetettu neilikka, mitä kahvikuppi, mitä asetti sen alla?

Toisena juonteena kulkee autofiktiivinen kerronta ihmissuhteista. On kolme rakastettua, entistä tai nykyistä, jotka on nimetty lävistystyyppien mukaisesti Industrialiksi, Septumiksi ja Snakebiteksi. On ystävä, Jussi. Näiden ihmissuhteiden ja Euroopan kaupungeissa koettavien romanttisten kuvioiden nousut ja laskut ovat keskeinen osa teosta.

Lisäksi on taide. Jos olet koskaan miettinyt, ketkä ja mitkä ovat kuumimmat, hekumallisimmat ja hätkähdyttävimmät renessanssipojat tai barokkiasetelmat, Kaaja listaa teoksessaan parhaat. Tässä kohtaa tullaan erikoispainoksen iloihin: kuvataide on kirjassa merkittävässä osassa ja onhan paljon miellyttävämpää nähdä nämä teokset väreissä. Pienellä vaivannäöllä teosten kuvat löytää onneksi internetistä.

Kirjasta herää kyllä muutenkin paljon googlailtavia kaninkoloja; monia asioita, joita Kaaja kuvailee tavalla, joka houkuttelee tutustumaan tarkemmin. Rusetti onkin ihastuttavan runsas, tähän on purettu kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita; tässä on ensyklopedisen romaanin piirteitä. Onneksi se on genre, josta nautin suuresti. Rusetti onkin monin tavoin ilahduttava teos ja on poikkeuksellisesti mukavaa, että se on omassa hyllyssä, jotta siihen voi palata vielä joskus.

– En tiedä. Joskus tuntuu, että maailmassa kaikki on pahaa ja päättyy surullisesti ja että kannattaako sitä tavoitella yhtään mitään.
– Kannattaa, Jussi sanoo varmalla äänellä, enkä väitä vastaan.