Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Eletään 1990-luvun alkua, ja lama kolkuttelee hämeenlinnalaisten ikkunoiden takana. Peruskoulun päättänyt Henrik pääsee ensimmäiseen kesätyöhönsä suuren marketin lihaosastolle, jossa hän tutustuu lähes kymmenen vuotta vanhempaan hedelmäosaston Veskuun. Henrik elää kuten kuka tahansa ikäisensä nuori: koulunkäyntiä, ensimmäisiä yrityksiä tyttöjen kanssa, pitkiä iltoja pussikaljalla järven rannassa kavereiden kanssa hienosta tulevaisuudesta haaveillen ja niin edelleen. Seitsemäntoista starttaa kuin mikä hyvänsä nuoren kasvusta ja koflikteista kertova romaani. Veskun kiinnostus nuoreen kesätyöntekijään ei vaikuta normaalilta, ja Henrikin ja Veskun kielletystä suhteesta näyttäisi nousevan kirjan keskeinen teema.
Pian lukija huomaa kuitenkin, että Juha Itkonen on tällä kerralla koonnut vähän erilaisen kasvutarinan. Muutaman melko menestyneen kirjan kirjoittanut vähän yli kolmekymppinen kirjailija Julius Ilonen joutuu syksyn kirjauutuutensa julkaistuaan melkoiseen mediajahtiin, jonka kyydissä osumia tulee niin häneen itseensä kuin hänen läheisilleenkin. Ilosen uusi kirja kun tuntuu sivuavan hänen omaa menneisyyttään liiankin läheltä. Hahmot ovat liian tunnistettavia.
Itkonen osaa yllättää lukijansa — tämä on nähty jo hänen aiemmassa tuotannossaankin. Nytkin kerrontakulmat vaihtelevat, ja itse asiassa kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin vasta, kun Henrikin ja Veskun tarina saadaan loppuun. Välillä kirjan kerronta muuttuu kirjailija Ilosen kirjeiksi ystävilleen, kustannustoimittajilleen ja toimittajille, ja vasta tässä vaiheessa, reilusti kirjan puolenvälin jälkeen, Seitsemäntoista alkaa paljastaa todellisen sisältönsä. Sen jälkeen kirjaa ei malta laskea käsistään.
Olisi naiivia ajatella, että Itkonen ja Ilonen olisivat sama henkilö, vaikka heissä samoja selvästi tunnistettavia piirteitä onkin — itse asiassa Itkonen kirjoittaa naistenlehtien tyyliä mustaan satiiriin asti parodioiden Ilosen kerubinkiharoista ja hymykuopista ja muista ulkoisista tuntomerkeistä.
Koko kirjan sanoma on, että kirjailija varastaa aina. Kirja voi olla todellisuuspohjainen, mutta se on silti aina fiktio, taiteellinen tuotos. Seitsemäntoista ei ole mikään helppo ja kevyt kirja, kuten ei muutkaan Itkosen kirjat, mutta se on ehdottomasti hieno teos, jota kelpaa jälleen kerran täällä vinkata.
