Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anni Blomqvist. Tove Jansson. Sally Salminen. Ulla-Lena Lundberg. Tähän saaristolaiskertojien hienoon joukkoon liittyy myös Karoliina Niskanen romaanillaan Sillinpyytäjä. Kirja kertoo Airolan perheen kolmen sukupolven tarinan kalastajakylä Röödilässä Rymättylässä vuodesta 1947 vuoteen 1994.
Sotainvalidi Nestori Airola päätyy Kainuusta Rymättylään pelkästä päähänpistosta, haaveenaan rakentaa laiva ja ryhtyä pyytäjäksi. Ester-tytär tulee perässä saaristoon vuonna 1954 vähän vastentahtoisesti, opettajan työhönsä uupuneena. Ester liittyy isänsä pyyntilaivan miehistöön laivaemäntänä. Laivalla hän tutustuu Röödilän kylän komistukseen Torsti Luotoseen.
Torsti on pitkä ja karvainen sillilaivan dikselimies, joka osaa sulkea ja kiristää sillitynnyrit paremmin kuin kukaan muu. Syttyy rakkaus ja syntyy lapsi, Freja, mutta Torsti ei maalle juurru – ei vaimonsa Sivin eikä Esterinkään luo. Ester ja Freja saavat kodin Viljalan maatilalta, ja Nestori ja Torsti jäävät merelle.
Meri antaa, meri ottaa. Meri on. Frejan lapsuudessa tuoksuvat Jan Mayenilta asti nuotattu silli, veneterva, täiden häätöön käytetty hyönteismyrkky, meren levät ja kesän paahtamat kukat. Jopo vie, sillilaiva tuo, aalto kantaa ja jää pettää. Saariston arki on karua ja talvet pimeitä, mutta yhteisö auttaa, koska kaikki tuntevat kaikki. Frejalle tärkeitä kyläläisiä ovat erityisesti velipuoli Tuhto ja kaikkitietävä Kalamamma.
Kirjan keskeinen teema on Frejan isänkaipuu. Kun isä puuttuu, puuttuu puolet perheestä ja toimeentulosta, puuttuu syli ja vasaraa pitelevä vahva käsi, puuttuu hyväksyvä katse ja rohkaiseva sana, puuttuu sama sukunimi. Isättömänä Freja jää äpäräksi ja yhteisön alimmalle portaalle. Etäältä ihaillen isä näyttäytyy hänelle täydellisenä ihmemiehenä, jolloin totuutta väkivaltaisesta, varastelevasta, itsetuhoisesta juoposta on vaikea hyväksyä. Silti Frejassa elää toivo, että isä tulisi taas takaisin, vaikkapa purjeveneen muotoisella pilvellä.
Äiti oli kertonut monenlaista. Myös, että olit kuollut tai että asuit Amerikassa, seilasit Atlantilla purjelaivallasi, ja kerran äiti sanoi, ettei muista kuka olet, ja sitten taas, että sinä olet paha mies ja että meidän on parempi ilman sinua, sinusta ei saa puhua, sinua ei kaipaa kukaan.
Niskasen kerronta on sekä napakkaa että kaunista. Henkilöissä ja kohtaamisissa on sopiva yhdistelmä sekä uhkaa ja vaaran tunnetta että rauhaa ja turvallisuutta. Kolmen kertojan erilaisia puhetapoja ja kolmen sukupolven tarinalinjoja on helppo seurata. Kalamammalle annettu lounaismurre toimii hyvin erityisesti äänikirjassa:
”Kaikel pahal ei ain ol selityst”, mamma sanoi vakavampana. ”Ja sitä paitti, meri ei ol hyvä eikä paha, se vaan o, Jumala ja Saatana, maa ja taivas. Likat, jatketaa elämää.” Sitten hän käänsi sälekaihtimet auki.
Lopussa tulee vähän kiire ratkaista asioita, ja joihinkin kysymyksiin olisi voinut jättää vastaamatta. Lukija osaa kyllä vastata niihin itse, ja jos ei osaa, ne jäävät kutkuttelemaan mukavasti. Kirjan loppupuolen maakuntamatka Rymättylästä Kainuuseen jää jotenkin etäiseksi, ja ilman nälkämaatakin olisi pärjätty mainiosti. Toisaalta käynti toisella puolella Suomea oli perusteltu paluu Airolan suvun juurille, paikkaan josta kaikki alkoi: ”Raukat vain menköhöt merten taa.”
