Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Summassa taisteltiin talvisodassa vuoden 1940 alussa raskaita taisteluja. Helmikuun alussa Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen, joka lopulta johti puolustuksen murtumiseen ja vetäytymiseen puolustamaan Viipuria. Pitkään Summassa kuitenkin kestettiin Neuvostoliiton tykistötulta, ilmavoimien hyökkäyksiä ja maavoimien rynnäköitä, ja helppoa läpimurtoa odottanut Neuvostoliitto joutui kärsimään raskaita tappioita. Summan teräsmyrsky kuvaa näitä helmikuun 1940 taisteluja.
Kristian Kososen kuudennen sotakirjan pääosassa on joukkueellinen Jalkaväkirykmentti 7:n miehiä. Näkökulma kiertää mieheltä toiselle, tarkastellen itse kunkin sisimpiä tuntoja aina hetken aikaa. Tällä tavoin näkökulmaa kierrättämällä Kosonen saa kuvattua monenlaisia kohtaloita rintamalla. Kuten arvata saattaa, yksittäisiin sotilaisiin ei kannata kiintyä liikaa: Summan teräsmyrskyn keskellä kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Osa kaatuneista on kerronnallisesti yllätyksettömiä, osa kirvelee lukijaakin enemmän.
Summan teräsmyrskyn keskeisimmiksi henkilöiksi nousevat korpraali Tuomas Hietarinne ja kersantti Pekka Männistö. Hietarinne on vähän rokkamainen supersotilas, joka viilettää menemään, räjäyttelee tankkeja kasapanoksilla ja tappaa neuvostoliittolaisia saamatta lähestulkoon naarmuakaan. Männistö taas on joukkueenjohtaja, vilhokoskelamainen mutkaton mies, jota alaiset jumaloivat. Porukasta löytyy erilaisia jakolinjoja: on ateistia ja harrasta uskovaista, suojeluskuntalaisia ja punikkeja, herraskaisempaa väkeä ja vankilakundia. Toiset ovat innokkaampia sotimaan, toiset jermuilevat minkä ehtivät.
Taistelukohtaukset ovat tunnelmallisia ja vauhdikkaita. Tappovälineitä luetellaan yksityiskohtaisesti ja teräsmyrskyn tunnelma välittyy. Kirjan suhde sodankäyntiin tuntuu ristiriitaisena: miesten äänillä toistellaan sitä, miten raskasta rintamalla on ja millaista helvettiä sotiminen on. Toisaalta toimintakohtauksissa räiskitään menemään verenvuodatuksesta nautiskellen. Tässä esimerkiksi vyörytetään juoksuhautoja matkalla vapauttamaan neuvostoliittolaisten valtaamaa bunkkeria:
Järkkymättömän luonteensa avulla Männistö keräsi kuitenkin itsensä, seuraava juoksuhaudan mutka oli jo edessä. Hän otti villasormikkaat käsistään ja työnsi ne poveensa. Sitten hän viritti käsikranaatin ja heitti sen kauniissa kaaressa maaliinsa. Kahta sekuntia myöhemmin repivä räjähdys kajahti ilmoille. Joku alkoi heti perään karjua tuskaansa.
Hietarinne hyppäsi kuin kärppä mutkan takaa ja tulitti konepistoolillaan pitkän sarjan. Karjunta loppui ja Hietarinne lähti hiipimään Männistö kannoillaan seuraavaa juoksuhaudan mutkaa päin. Vyörytyksen alku oli ainakin hyvä.
Kolme puna-armeijan sotilasta makasi silpoutuneina juoksuhaudan pohjalla.
Veriroiskeita ja ihmisruumiin palasia näkyi joka puolella. Dektartjev-pikakivääri lojui yhden ruumiin rinnan päällä piippu mutkalle kääntyneenä.
Tämä kotimainen sotakirjagenre ei kuulu suosikkilukemistoihini, vaan olen lähinnä naureskellut näille loputtomille syksyn kuvastoista löytyville isänpäiväkirjoille. Tuumin kuitenkin, että kaipa tällekin genrelle on syytä antaa tilaisuus. Selvästi monia tällainen isänmaallinen sotarymistely kiinnostaakin, kun sarja on saanut jatkua jo yhdeksänteen osaan asti. Summan tulimyrsky tarjoaa sotajuttuja kaipaaville kyllä kelpo viihdettä, karskia sodan kauhujen kuvausta ja sankarillista neuvostoliittolaisten lahtaamista.
Monet henkilöhahmoista jäävät etäisiksi, juonenkuljetus tuntuu tasapaksulta lihamyllyn pyörittämiseltä ja ilmaisu paikoin toisteiselta, mutta enimmäkseen Summan tulimyrsky vyöryy eteenpäin helppolukuisena ja sujuvana. Voisin lukea tällaista toistekin, mutta mitä viihdekirjallisuuteen tulee, omat suosikkini löytyvät kyllä enemmin naisten- kuin miestenviihteen puolelta.
