Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Usein sanotaan, että urheilua ja politiikkaa ei saisi sekoittaa. Kenties niin, mutta käytännössä ne ovat sitä kuitenkin aina tehneet, kuten reippaat sata vuotta sitten kun Hannes Kolehmainen juoksi Tukholman kesäolympialaisissa Suomen maailmankartalle. Myös Kiinalle urheilu on ollut osa taistelua saada kansainvälistä tunnustusta, ja vaikka nykyään Kiina on jo kivunnut maailman parhaiden urheilumaiden joukkoon, ei urheilun poliittinen merkitys ole suinkaan vähentynyt, päinvastoin.
Mikko Knuutila tarkastelee kirjassaan Kiinan urheilun merkittäviä tapahtumia ja niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia voimia yksilöiden ja eri urheilulajien tarinoiden kautta. Tämä henkilövetoinen kerronta on ehdottomasti kirjan vahvuuksia, kirjassa käsitellyt elämänkohtalot ovat värikkäitä ja varsin mielenkiintoisia.
Heti kirjan alusta asti käy selväksi miksi Kiinassa urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Käytännössä urheilun suuret kehityskulut ovat aina valtion ohjailemia ja tämä näkyy myös siinä miten urheilu on Kiinassa organisoitu. Paikallista urheiluelämää ohjaa urheiluministeriö, jolla on määräysvalta myös Kiinan olympiakomiteaan ja lajiliittoihin. Epäpoliittista urheiluseuratoimintaa ylipäätään on karsastettu, sillä se on helposti nähty yrityksenä rakentaa kansalaisyhteiskuntaa ohi puolueen.
Koska seuratoiminta on Kiinassa vierasta, urheilijoiden tie huipulle vie perinteisesti urheiluakatemioiden kautta, joihin lupaavat urheilijat valitaan jo alakouluikäisenä. Tyypillisesti näiden laitosten oppilaat ovat tulleet köyhistä perheistä, sillä urheiluakatemiat ovat tunnettuja siitä, että kouluopetus jää niissä täysin urheilun jalkoihin.
Entinen painonnostaja Zou Chunlan on tästä hyvä esimerkki. Hänen urheilu-uran jälkeinen elämä ei ole ollut helppoa, sillä hän arvioi olevansa koulutuksensa puolesta vain neljäsluokkalaisen tasolla. Chunlanin tarina ei ole tässä suhteessa lainkaan epätavallinen. Myös Kiinan valtiollinen uutistoimisto Xinhua on uutisoinut entisten urheilijoiden vaikeasta tilanteesta: 80% uransa lopettaneista urheilijoista on Kiinassa köyhiä ja monilla on vaikeuksia löytää töitä tai päästä jatko-opiskelemaan.
Chunlanin tarina on ikävä esimerkki toisestakin syystä. Hänelle ja hänen opiskelijatovereilleen syötettiin heidän tietämättään mieshormoneja. Sitten kun näiden “vitamiinien” todelliset vaikutukset alkoivat käydä urheilijoille selväksi, väitettiin että ne olisivat kuitenkin aivan turvallisia. Sekään ei pitänyt paikkansa, Chunlanilla on nykyään korkeampi testosteronitaso kuin useimmilla miehillä, eikä hän kykene saamaan lapsia.
Chunlanin ja monen muun urheilijan tarinassa korostuu se, miten systeemin armoilla urheiluakatemioiden oppilaat ovat. Järjestelmä edellyttää täydellistä alistumista valmentajan alaisuuteen, tai kuten voimistelun maailmanmestaruuden vuonna 2003 voittanut Fan Ye kertoo, “valmentaja sanoi äidilleni, että olen nyt valtion omaisuutta”, sen jälkeen kun äiti protestoi lasten kokemaa fyysistä rääkkiä. Urheilija ei voi päättää edes edustamaansa urheilulajia. Freestylehiihtäjänä menestystä niittänyt Li Nina oli alunperin värvätty akrobaattiryhmään, mutta kasvupyrähdyksen jälkeen hänen valmentajansa valitsivat hänelle toisen urheilulajin.
Li ei tästä muutoksesta pahastunut, mutta yllättävän moni kiinalaisurheilija kertoo tosiasiallisesti vihaavansa lajiaan. Kyllästynyt ratamelonnan Ateenan olympiavoittaja Yang Wenjun halusi vihdoin lopettaa melonnan Ateenan kullan jälkeen, mutta maajoukkueen johto kuitenkin kielsi sen ja teroitti, että lopettaminen johtaisi Yangin urheilijaeläkkeen epäämiseen. Niinpä vaikeasta maksasairaudesta kärsinyt Yang sai kituuttaa vielä neljä vuotta Pekingin olympialaisiin asti, jossa hän voittikin kultaa kanoottikaksikoiden 500 metrillä.
Vaikka inhimillinen hinta on korkea, on Kiinan ankara panostaminen urheiluun kuitenkin kieltämättä tuonut tuloksia – lukuunottamatta maailman suosituinta lajia jalkapalloa. Kiinan urheilumenestys on ollut kommunistiselle puolueelle ylpeyden aihe, joten sitäkin enemmän kirvelee, että jalkapallo ei meinaa onnistua sitten millään. Knuuttilan mukaan yksi iso syy tälle on juurikin kiinalainen tapa panostaa urheiluakatemioihin, ruohonjuuritason seurojen kustannuksella. Niinpä Kiinassa on hätkähdyttävän vähän junioripalloilijoita, arviolta vain 100 000, mikä on jopa vähemmän kuin Suomessa. Parhaina pidetyt kyvyt on valittu urheiluakatemioihin jo alaikäisinä ja seuratoiminnan puutteessa muita lapsia ole mitenkään ohjattu lajin pariin.
Tämä pieneen eliittiin keskittyvä valmennustaktiikka voi kenties toimia yksilölajeissa, mutta jalkapalloon tarvitaan massaa. Huippupelaajien tunnistaminen ei myöskään ole helppoa, pienistä lapsista varsinkaan ei voi vielä sanoa kenestä tulee oikeasti hyvä pelaaja ja kenestä ei. Sen lisäksi jalkapallossa ei ole kyse pelkästään fyysisistä ominaisuuksista, vaan myös peliälystä. Kiinalaisen liikuntakulttuurin vaalima tiukka kurinalaisuus ja alistuminen käskyille ei sovi jalkapalloon, sillä hyvä joukkue vaatii toimiakseen luovuutta, röyhkeyttä ja hyvää keskenäistä kommunikaatiota.
Knuuttila valaisee myös kiinalaista jalkapalloseuratoimintaa, joka on tunnettu korruptiosta ja sopupeleistään. Seurat eivät panosta faneihin eikä stadioneiden palveluihin oikeastaan lainkaan, mikä kuulostaa varsin erikoiselta, ainakin näin liiketoiminnan kannalta ajateltuna. Syy tähän vaikuttaisi olevan ennen kaikkea poliittinen. Seuroja ei suinkaan hankita fanien takia, vaan jalkapallo on isojen yritysten tapa yrittää parantaa suhteitaan vallanpitäjiin. Jälleen kerran urheilu kietoutuu politiikkaan, niin että niitä ei voi enää erottaa toisistaan.
Vielä pitää mainita kirjan mielenkiintoisin luku, joka käsittelee kiinan perinteisiä kamppailulajeja ja miten Kiina on niiden avulla kohottanut kansainvälistä imagoaan. Tähän tarinaan liittyy vapaaottelija Xu Xiadong, joka on tullut tunnetuksi videoista joissa hän kamppailee kungfu-mestareiden kanssa, käytännössä rökittäen nämä kerta toisensa jälkeen. Xuta vaivaa kungfun ympärillä liikkuvat lukuisat huijarit ja valheelliset väitteet. Kungfu on kylläkin tehokas treenimuoto, mutta se ei ole tehokas itsepuolustustekniikka. Pahempaa on kuuluisan taiji-mestari Wei Lein kaltaiset huijarit, jotka väittävät qigong-taidoillaan kykenevänsä luomaan jopa voimakenttiä.
Olen törmännyt YouTubessa kamppailuvideoihin, joissa tällaisia “voimakenttiä” käytetään, ja olin aina luullut että kyse on jonkinlaisesta vitsistä, joten hämmästys olikin suuri, että Kiinassa asia otetaan monin paikoin tosissaan. Xu on otteluillaan pyrkinyt todistamaan kungfu-myytit kumoon ja niin tehdessään hänestä on tullut vaarallinen toisinajattelija, jonka elämää viranomaiset pyrkivät hankaloittamaan parhaansa mukaan.
Ongelmana on se, että nykyään perinteiset kamppailulajit on leivottu kansalliseen mytologiaan ja nationalistiseen narratiiviin – ja myös rahantekoon, onhan Shaolin-temppelikin nykyään oikea markkinahumun keskus. Kiinalle on siis enemmän hyötyä hyvästä tarinasta kuin totuuden toitottajista, joten Xu saa tyytyä siihen, että hänen sosiaalisen median tilit on blokattu, eikä hänen nimensä tuota enää osumia hakukoneissa. Luonnollisesti hän ei enää saa myöskään otella Kiinassa.
Suuri harppaus huipulle on tyly kertomus voittoon hinnalla millä hyvänsä, kulttuurista, jossa uhreja ei lasketa. Kiina pakottaa poliitikot, urheilujohtajat ja urheilijat moraalisiin valintoihin suhteessaan Kiinaan, enää on turha uskotella, että kisojen antaminen auttaisi maata muuttumaan parempaan suuhtaan, Knuutila pohtii. Kirja osoittaa terävästi miten sanonta “urheilulla ja politiikalla ei ole mitään tekemistä keskenään”, ei todellakaan pidä paikkaansa, urheilu on läpeensä poliittista. Mukaansatempaava kirja, vaikkei mitään hyvän mielen lukemista olekaan. Urheilun ystäville kirja on kuitenkin ehdottoman suositeltavaa luettavaa.