Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tässäpä kiinnostava kirja! Uiguurien tilanne Kiinassa on puhututtanut viime aikoina paljon, mutta mitä kuuluu Tiibetille, josta vielä kymmenen vuotta sitten uutisoitiin lukuisia protesteja ja polttoitsemurhia? On vaikea muistaa milloin olisin viimeksi lukenut Suomen mediassa jotain Tiibetistä.
Protestien keskus oli kymmenisen vuotta sitten – jälleen kerran – Ngaban ikivanha kaupunki, ja juuri tähän kaupunkiin Barbara Demick keskittää huomion kirjassaan. Ngaba on ollut piikki Kiinan kommunistisen puolueen lihassa jo 1930-luvulta lähtien, sillä siellä on ollut säännöllisesti tuhoisia kuolonuhreihin johtaneita mielenosoituksia. Kaupungin itsenäistä ja itsepäistä luonnetta selittää se, että se oli aikanaan pienen Mei-kuningaskunnan pääkaupunki, jossa asioita oli totuttu hoitamaan omalla tavallaan. Sijainnilla oli tässä merkitystä; Ngaba sijaitsee 1600 kilometrin päässä Pekingistä ja myös Lhasaan on melkein yhtä pitkä matka. Kuten ihmiset tapaavat sanoa “taivas on korkealla ja keisari kaukana”.
Nykyään Ngaba kuuluu Sichuanin maakuntaan ja itse asiassa suurin osa tiibetiläisistä asuu nykyään Tiibetin ylängön ulkopuolella Quinghain, Sichuanin, Gansun ja Yunnanin maakunnissa, Demick huomauttaa. Tämä aiheuttaa paljon sekaannuksia, sillä Kiinan hallitus ei pidä noita alueita Tiibetin osina, vaikka asukkaiden identiteetti ja kulttuuri olisikin tiibetiläinen. Ulkomaille matkustavat tiibetiläiset ovat yleensä kotoisin näiltä alueilta, sillä heitä ei välttämättä sido samat rajoitukset kuin Tiibetin ydinalueilla asuvia.
Ngaba on siis se näyttämö, jonka kautta Demick tarkastelee Tiibetin lähihistoriaa, mutta pääosanesittäjiä ovat Demickin haastattelemat ihmiset. Näihin kuuluu muun muassa Mei-kuningasperheen viimeinen jäsen prinsessa Gönpo, Ngaban epävirallinen historijoitsija Delek, runoilija, intellektuelli sekä dalai-laman nykyinen yksityissihteeri Tsegyam ja munkki Dongtuk, joka on yksi monista, jotka ovat paenneet Dharamsalaan Intiaan.
Henkilökuviin ja haastatteluihin perustuvat tietokirjat eivät ole harvinaisia, mutta Tukahdutetun kaupungin kerronta on poikkeuksellisen hyvin rakennettu; ihmiskohtalot ja historialliset tapahtumat limittyvät Demickin käsissä taitavasti. Kertomus alkaa vuodesta 1958, kun seitsenvuotias Gönpo häädetään perheineen palatsistaan. Pian lukijalle tulee tutuksi Suuri harppaus ja kulttuurivallankumous tiibetiläisestä näkökulmasta. Demick kirjoittaa, miten tiibetiläisten asenteita Kiinan hallitusta kohtaan on mahdotonta ymmärtää, jos ei tiedä heidän 1950-luvulla ja 60-luvun alussa kokemiensa kauheuksien määrää.
Vaikka myös han-kiinalaiset kärsivät syvästi, väkivalta kohdistui ensimmäisenä tiibetiläisiin ja se myös kesti kauemmin. Joillakin tiibetiläisalueilla pidätettiin 20 prosenttia väestöstä ja tiibetiläislähteiden mukaan pidätetyistä jopa puolet menehtyi. Näihin aikoihin osuu myös ngabalaisten kansannousu, joka oli kulttuurivallankumouksen suurimpia ja joka sinetöi Ngaban kapinallisen maineen.
Tarina etenee ja vuosikymmenet vierivät, mutta vaikka seperatismia pelkäävä Kiinan hallinto rummuttaa viestiä yhdestä kansasta, viesti kuulosti ontolta menneisyydessä ja niin myös nykyään. Han-kiinalaisten suosiminen näkyy Tiibetissä kaikkialla, ja se on paljolti myös tiibetiläisten tyytymättömyyden syy. Han-kiinalaiset voivat matkustaa omassa maassaan ja ulkomailla vapaasti, he voivat hankkia passin tai lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan. He voivat myös opiskella omalla kielellään.
Tiibetiläisille edes tällaiset perusoikeudet eivät toteudu. Yrityksen perustaminen on vaikeaa jos tiibetiläinen ei voi matkustaa edes Tiibetin sisällä, ja Demick myös mainitsee miten tiibetiläiset on suljettu muun muassa paikallisten rakennusprojektien tarjouskilpailujen ulkopuolelle. Kiinalaisyhtiöt yleisesti myös syrjivät tiibetiläisiä työntekijöitä, ja kaikki tämä on johtanut siihen, että liiketalous pyörii nykyään han-kiinalaisten ehdoilla. Kiinalaistamispolitiikka on myös johtanut siihen, että tiibetiläiset ovat nykyään omilla asuinalueillaan vähemmistössä.
Kaikki tämä kuulostaa kovin tutulta, sillä Geoffrey Cain kirjoittaa kirjassaan Totaalinen poliisivaltio samoista ongelmista, mutta uiguureihin liittyen. Tilanne on tiibetiläisten ja uiguurien kannalta absurdi. Heille ei sallita han-kiinalaisten oikeuksia tai identiteettiä, mutta samalla heiltä kielletään myös oma kulttuurinen identiteetti. Mitä siis heille jää jäljelle? Se, että erityisesti Ngabassa tilanne kärjistyi polttoitsemurhiin saakka ei tunnu valitettavasti lainkaan käsittämättömältä.
Tilanne on siltäkin kannalta naurettava, että tiibetiläiset tai dalai-lama ja pakolaishallitus eivät edes vaadi Tiibetille itsenäisyyttä, vaan pelkästään kansalaisoikeuksia ja oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Tämän ei kuvittelisi uhkaavan Kiinan hallintoa, Demick pohtii, mutta käytäntö osoittaa toisin.
Dalai-lama on osaltaan ongelman keskiössä. Demick kirjoittaa, että monet tiibetiläiset ovat kertoneet hänelle, että heidän olisi helpompaa myöntyä hallinnolle, jos hallitus lakkaisi mustamaalaamasta dalai-lamaa. Kirjassa käykin hyvin ilmi, miten uskomattoman tärkeä hengellinen johtaja dalai-lama on, sekä kirjassa esiintyville ihmisille, että tiibetiläisille näin yleensä. Kiinalaisten kiivas halu hävittää dalai-lama onkin kääntynyt heitä itseään vastaan ja Demickin on selvästi vaikea ymmärtää miksi näin edes halutaan tehdä. Nykyinen dalai-lama Tenzin Gyatso on aina ollut Kiinan hallintoa kohtaan sovitteleva, joten motiiveja näin vimmattuun vihaan on vaikea ymmärtää.
Tenzin Gyatso on joka tapauksessa jo 87-vuotias, joten kiinalaisten näkökulmasta ongelma pian ratkaisee itsensä, sillä Kiinan hallinto on ilmoittanut valitsevansa itse seuraavan dalai-laman. Tämä menee tietysti täysin vastoin tiibetinbudhalaisuuden opetuksia, joten nähtäväksi jää mikä tulee olemaan tiibetiläisille niin tärkeän dalai-lama-instituution kohtalo.
Erityisesti Gönpon tarinassa henkilöityy Kiinan ja Tiibetin railo kaikkein kipeämmin. Ensin kulttuurivallankumous tuhosi Gönpon lapsuudenperheen, ja vaikka hän itse kiinalaistui parhaansa mukaan, niin loppujen lopuksi myös nykyinen perhe hajoaa eri puolille tätä identiteettikysymystä. Gönpon elämä myös osoittaa, että yksilötasolla Kiinan ja Tiibetin vastakkainaisettelu ei ole lainkaan niin mustavalkoista kuin voisi kuvitella.
Erityisen toiveikkaisiin tunnelmiin Demickin kirja ei pääty. Vaikka viime aikoina Kiinan hallinto on taipunut sentään taloudellisissa asioissa tukemaan tiibetiläisiä, niin tiibetin kieli on joka tapauksessa aina vain ahtaammalla: opetusta ei saa antaa enää missään koulussa tiibetin kielellä. Valtion kontrolli on myös teknologisten järjestelmien myötä muuttunut niin perusteelliseksi, että nämä järjestelmät pitävät järjestystä yllä lähes aukottomasti. Ilmankos Tiibetistä ei tänä päivänä kuulu oikein mitään. Toimittajana paikan päälle matkustaminen ei ole sekään yksinkertaista, mutta Demick onneksi siinä onnistui ja sai kirjoitettua aikamoisen kirjan. Terhi Kuusiston taitavasti kääntämä Tukahdutettu kaupunki on erinomainen tietokirja, joka kertoo vangitsevasti yksilöiden tarinoiden kautta Tiibetin historiasta ja nykyhetkestä. Laatu on sen verran korkealla, että kirja pääsee heittämällä myös tämän vuoden viiden parhaimman kirjan listalleni.