Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Historiasta puhuttaessa herää aina kysymys keiden tarinoita oikein kerromme ja ketkä puolestaan jäävät syystä tai toisesta unohduksiin. Suurmieshistoria sivuuttaa lukemattomien tavallisten ihmisten kokemukset, siinä missä miesten kokemukset muistetaan useammin kuin naisten. Holokaustista puolestaan muistetaan pikemminkin keskitysleirit kuin vastarintataistelijat.
Judy Batalion törmäsi tähän kysymykseen löytäessään jiddišinkielisen kirjan Freuen in di Ghettos, eli Gettojen naiset. Tämä jo vuonna 1946 julkaistu kirja kuvasi yksityiskohtaisesti Puolan ghettojen juutalaisnaisten vastarintaa toisen maailmansodan aikana. Syystä tai toisesta nämä sadat vastarintatoimintaan osallistuneet ja jopa sitä johtaneet naiset ovat jääneet kuitenkin täysin unohduksiin.
Tämä ongelma ei koske pelkästään Freuen in di Ghettosin kuvaamia naisia. Batalionin kaivelemat arkistot, muistelmat ja muut aineistot osoittavat, että juutalaiset naistaistelijat eivät olleet lainkaan niin harvinaisia kuin voisi kuvitella. Ehkä jonain päivänä saamme lukea näistä lukuisista naisista enemmänkin, mutta tämän kirjan Batalion on kuitenkin päättänyt rajata esikuvansa tavoin Puolan gettojen naistaisteiljoihin. Tämä rajaus oli varmasti kirjoittajalta järkevä päätös, sillä tällaisenaankin kirja on varsin paksu.
Päivien valo käsittelee pääasiallisesti 17 keskeisen naistoimijan kohtaloa, jotka toimivat nuoristojärjestöissä Vapaus ja Nuori kaarti. Nämä sosialistiset nuorisojärjestöt olivat syntyneet aikana jolloin juutalaisia vainottiin, ja niissä opiskeltiin muun muassa politiikkaa, itsepuolustuskoulutusta ja pohdittiin eksistentiaalisten kysymysten lisäksi myös tunteita ja ihmissuhteita. Niissä opituista yhdessä työskentelyn ja ongelman ratkaisun taidoista, oli suurta apua myöhemmin vastarintatoiminnassa. Järjestöjen sosialistisesta luonteesta johtuen niiden käsitys sukupuolista oli myös varsin tasa-arvoinen, ja naisia koulutettiin alusta lähtien ottamaan vastuuta.
Batalion huomioi miten gettojen takia monet perinteiset roolit ylipäätään kääntyivät päälaelleen. Naisten oli helpompi piilottaa juutalaisuutensa ja he olivat myös miehiä kielitaitoisempia. Taloudellisista syistä pojat lähetettiin yleensä juutalaiskouluihin ja tytöt julkisiin kouluihin. Näin tytöt oppivat puhumaan maan kieltä ilman tyypillistä juutalaista korostusta ja puolalaisten ystävien kautta tytöt myös oppivat puolalaisten käytöstavat ja ominaispiirteet. Toisin sanoen tilanteessa, jossa getosta poistuminen tiesi juutalaiselle varmaa kuolemantuomiota, nimenomaan naiset olivat otollisia tähän erittäin vaaralliseen tehtävään. Natsien seksistiseen ajattelutapaan kuului myös naisten vähättely, joten naisten käyttäminen kaksoisagentteina oli senkin kannalta hyvin järkevää.
Naiset toimivat pääsääntöisesti siis niin sanottuina “kuriinityttöinä”. Tämä termi ei kuitenkaan tarkoita mitään passiivista postintoimittajaa. He hankkivat ja salakuljettivat aseita, toimivat tiedustelijoina ja pitivät yhteyttä eri juutalaisryhmien välillä. Sen jälkeen kun getot oli jo tuhottu, heidän tehtävänä oli piileskelevien juutalaisten auttaminen. He etsivät asuntoja ja piilopaikkoja, järjestivät väärennettyjä henkilöllisyyspapereita ja maksoivat juutalaisia piilotteleville puolalaisille ruoasta ja majoituksesta. Idässä he auttoivat monia juutalaisia partisaanileireille. Kirjan mielenkiintoisinta sisältöä onkin juuri tästä toiminnasta lukeminen; miten henkisesti kuormittavaa oli piilotella kaikkien nähtävillä, matkustella maata ristiin rastiin kuukausia ja jopa vuosia, koko ajan vältellen kiinniottoa.
Yllättävää kirjassa oli myös näiden nuorisojärjestöjen suhde “aikuisjärjestöihin” ja juutalaisyhteisöjen johtajiin. Aikuiset eivät millään kyenneet uskomaan huhuja juutalaisten massatuhosta, nuorisojärjestöjä syytettiin suorastaan epätoivon ja hämmennyksen levittämisestä ja arvioitiin, että vastarinta vain johtaisi entistä pahempaan väkivaltaan. Totuus mitä juutalaisten varalle oli suunniteltu valkeni monille juutalaisyhteisön johtajille aivan liian myöhään. Nuorisojärjestöjen tehtäväksi tuli siis opetella itsekseen sissisotaa, johon heillä ei ollut minkäänlaista koulutusta tai aseita – eikä sen puoleen rahaakaan. Kaikesta huolimatta he kuitenkin onnistuivat luomaan oman taistelujoukkonsa; Juutalaisen taistelujärjestö ŻOB:in.
Kirja ei kuitenkaan ole kertomus mistään Daavidin ja Goljatin taistelusta. Vaikka puolanjuutalainen vastarintaliike osallistui aseellisiin taisteluihin, tuhosi natseja ja pelasti juutalaisia, sen saavutukset jäivät kuitenkin suhteellisen pieniksi. Kirjassa korostuukin ennen kaikkea epätoivoinen halu taistella ylivoimaista vihollista vastaan, jos ei muuta niin tehdä omasta kuolemasta edes jollain tavalla merkityksellinen. Kirjassa esiintyville ihmisille olikin selvää, että he tuskin tulisivat selviämään ja monien tapauksessa juuri näin kävikin. Tässä vaiheessa voikin antaa pienoisen varoituksen sanan: kirja on paikoitellen varsin brutaalia luettavaa. Ei kukaan varmaan oletakaan tämän aiheisen kirjan olevan erityisen hilpeää luettavaa, mutta jotkut kirjan yksityiskohdat pääsivät silti ihon alle.
Kirjassa esiintyvistä naisista kaksi nousee erityisesti esiin: Renia Kukielka, Vapauden viimeinen kuriiri ja Zivia Lubetkin, ŻOB:in ainoa naisjohtaja. Heidän korostunut roolinsa johtuu epäilemättä myös siitä, että he selviytyivät ja siten heidän äänensä kuuluu voimakkaammin kuin sellaisten, jotka eivät jääneet eloon kertomaan omaa näkökulmaansa tapahtumiin. Kirja on kuitenkin muidenkin naisten osalta todella vaikuttavaa luettavaa, vaikka välillä olikin hankalaa pysyä kartalla lukuisten eri henkilöiden tekemisistä. Nuorten naisten osoittama rohkeus oli hämmästyttävää, ja sellaiset tapahtumat kuin Varsovan kansannousu jäivät kirjassa hyvin elävästi mieleen.
Monille naisista pelkona tuntui olevan se, että historia häviäisi, että kukaan ei saisi tietää mitä heille ja heidän rakkailleen oikein tapahtui. Tätä ajatellen on tietysti ikävää, että erityisesti naisten sota-aikaisiin kertomuksiin suhtauduttiin usein nihkeästi. Ajateltiin, että vain synnittömät olivat menehtyneet ja juonikkaat selvinneet, ja että naisten olisi ollut parempi jäädä kotiin hoivaamaan omaisiaan. Kaiken kaikkiaan naisten kohtaamat asenteet vaikuttavat olleen samanlaisia kuin mitä kuvattiin kirjassa Yhdeksän : Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Sitä tärkeämpää siis, että tällaisia kirjoja ylipäätään löytyy.
Päivien valo on paikoitellen rankkaa luettavaa, mutta on se jännittävää ja inspiroivaa luettavaa myös; se on ennen kaikkea kertomus ihmisistä, jotka ansaitsevat tulla muistetuksi.