Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun kävin Zinkan luona viimeisen kerran, hän oli jo hyvin sairas ja sanoi yhtäkkiä, pidettyään sitä ennen pitkän tauon: Tiedäthän sinä, että meistä tuli muukalaisia, ja niinhän se oli. Me olimme yhä muista vieraantuneita, erilaisia kuin muut ihmiset.
Toisen maailmansodan viimeisinä hetkinä Gwen Straussin isotäti Helene Podliasky johti yhdeksän naisen paon läpi sodan runteleman Saksan. Naiset eivät olleet ketä hyvänsä, vaan vastarinnan jäseniä, jotka olivat jääneet kiinni ja joutuneet sen seurauksena keskitysleirille. Kuusi naisista oli ranskalaisia, kaksi hollantilaista ja yksi espanjalainen – muutamat heistä oli myös juutalaisia, mutta sen he ymmärsivät pitää visusti salaisuutena.
Amerikkalaisten ja neuvostojoukkojen edetessä saksalaiset kohtasivat dilemman: mitä tehdä kaikkien keskitysleirien vankien kanssa? Monissa tapauksissa vastauksena oli siirtää vangit päämärättömälle kuolemanmarssille, pois etenevien joukkojen tieltä. Monille tämä marssi osoittautui kuolemaksi, mutta tälle yhdeksän naisen joukolle se oli ennen kaikkea mahdollisuus pakoon.
Pakomatka Saksan maaseudun läpi osoittautuu myös lukijan kannalta mielenkiintoiseksi. Naiset kohtaavat paikallisilta yllättävänkin paljon ystävällisyyttä – tosin tässä vaiheessa kun Saksan häviö on jo selvä, on ystävällisyydessä toisinaan myös selvää opportunismin makua. Tietysti vaarallisiltakaan käänteiltä ei vältytä, mutta hieman yllättäen en pitänyt varsinaista pakomatkaa kuitenkaan kirjan kiinnostavimpana sisältönä. Sen sijaan mielenkiintoa herätti teoksen ydinsanoma, joka käsittelee naisten välisen solidaarisuutta ja tapoja selviytyä sodan kauhuista.
Tätä sukupuolittunutta kokemusta katsotaan myös yhdeksikköä laajemmasta näkökulmasta; Strauss kertoo erityisesti Ravensbrückin keskitysleiristä, joka oli rakennettu juuri naisvankeja silmälläpitäen ja jossa myös suurin osa yhdeksästä naisesta tapasi toisensa.
Keskitysleirin naiset keksivät lukemattomia tapoja tukea toisiaan. Eräs erikoinen, mutta suosittu keino oli jakaa toisten vankien kanssa reseptejä. Nälkää näkeville vangeille reseptit toivat jonkinlaista turvaa, sidosta normaaliin elämään. Tai mikäli joku nainen vaikutti menettäneen tyystin elämänhalunsa, koottiin ryhmä naisia joiden tehtävänä oli auttaa kanssavankia pahimman masennuksen yli. Kenties juuri solidaarinen toveruus selittää, miksi naiset pysyivät keskitysleireillä hengissä keskimäärin miehiä pitempään, Strauss pohtii.
Toistaalta naisten sotakokemuksiin kuului myös seksuaalinen väkivalta ja yleinen väheksyvä asenne naisia ja heidän kokemuksiaan kohtaan. Joskus tosin tästä miesten asenteesta oli myös hyötyä. Yhdeksikkö siirrettiin Ravensbrückista heinäkuussa 1944 Leipzigiin HASAGin ammustehtaaseen, jossa he osallistuivat järjestelmälliseen sabotaasiin. Vaikka saksalaiset miten hämmästelivät tehtaan ongelmia, naisten harjoittama sabotaasin mahdollisuus ei tullut heidän mieleensäkään – jopa Helene Podliaskyn tausta insinöörinä aiheutti pikemminkin naurua, kun sen olisi pikemminkin kannattanut aiheuttaa saksalaisissa huolta.
Naisten merkitys Ranskan vastarintaliikkeessä ei myöskään ollut vähäinen, mutta monet keskitysleirille joutuneet naiset saivat huomata, että mistään sankarin vastaanotosta oli turha haaveilla. Enemmän kanssaihmisiä tuntui mietityttävän paljon kärsineiden naisten mahdollinen neitsyyden menetys. Yleinen kokemus oli, että keskitysleirin kokeneet naiset olivat jollain tavalla menettäneet “puhtautensa”, ja jopa oma perhe saattoi hyljeksiä heitä. Siinä missä miehille oli sallittua kertoa sotakokemuksistaan, naisten piti häpeän vallassa pysyä mieluiten hiljaa.
Myös yhdeksikkö kärsi jossakin määrin näistä ongelmista. Niin vaikeita kokemuksia kuin pakomatka – keskitysleiristä puhumattakaan – olivatkaan niin näitä kokemuksia ei joutunut kohtaamaan yksin. Kokemus solidaarisuuden tunteesta oli vahva ja naiset muistelivat sitä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sodan jälkeen odotti sitä vastoin painostava yksinäisyys, tunne siitä että muut ihmiset eivät voi eivätkä halua ymmärtää mitä ihminen on kokenut. Tämä vieraantuneisuuden tunne vaivasi monia naisia heidän elämänsä loppuun saakka.
Tämä tarve vaikenemiselle tuntuu olleen niin yleistä, että mietin kirjaa lukiessani miten monia kertomuksia olemmekaan menettäneet tälle hiljaisuuden muurille? Myös Gwen Strauss miettii kirjassaan menneisyyden tonkimistaan, sillä hänen isotätinsä Helenekin mietti ensin että eikö ollut merkityksetöntä kaivella esiin vanhoja asioita ja muistoja? Eiköhän tämä kirja todista, että näin ei todellakaan ole.
Oli erityisen mielenkiintoista lukea juuri naisten sotakokemuksista, niistähän harvemmin kirjoja kirjoitellaan. Riskinä silloin on, että unohdamme monien sankarillisten naisten nimet, jotka eivät suinkaan vain istuneet kotona odottamassa mitä tuleman pitää. Onneksi Strauss mainitsee kirjassaan lyhyesti myös vastarintaliikkeen kuuluisten naisten edesottamuksista, joten tämä kirja antoi lukuisia vinkkejä myös tulevaisuuden lukemista ajatellen.
Vielä on sanottava, että toisin kuin tästä arvostelun sävystä voisi ajatella, kirja ei kuitenkaan ole aivan niin synkkää luettavaa kuin voisi kuvitella. Itse asiassa monin paikoin kirja yllättääkin nimenomaan naisten optimistisella olemuksella ja huumorilla. Takakansi mainostaa kirjaa kertomuksena, josta kuvastuu inhimillisyyden ja ystävyyden sanoma ja se pitää täsmälleen paikkansa. Kirjaa voi siten suositella sellaisillekin ihmisille, jotka yleensä välttelevät tämän aihepiirin kirjoja liian ahdistavina. Oikein kiintoisa lukukokemus, suosittelen!