Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mirkka Rekolan (1931–2014) runokokoelma Taivas päivystää on runoilijan myöhäistä tuotantoa, ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman jälkeen. Se palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1997 ja siksi se on nyt minunkin käsissäni.
Rekola oli nimenä tutuimmasta päästä Tanssiva karhu -voittajia; vaikka en ole runoutta juuri seurannut, Rekolan toki tiesin ja osasin odottaa korkealaatuista runoutta. Rekolan tyyli on ainakin tässä kokoelmassa lähes aforistisen napakka; lauseet ovat hiottuja, eikä niissä ole ylimääräistä. Kauniita ne ovat, se on selvää.
Teemoina kokoelmasta nousevat esiin ajan ja paikan kysymykset, mutta myös menetys ja huojuminen sen lähistöllä. Tämä runo tuntuisi antavan suuntaviivoja tulkinnoille:
Hissi on pysähtynyt johonkin kerrokseen,
soittokellon patterit lopussa.
Seinäkello aina vain puoli kolme,
äänikasetti pyörimässä tyhjää.
Äiti, yli yhdeksänkymmenen,
tuntee horjuvansa omituisessa tilassa.
“Näinköhän sitten ihmiset
vain huojuvat toisiin maailmoihin”, hän sanoo.
Ja minä yritän tukea häntä.
Näyttää vain siltä että yhä olemme täällä.
Rekolan äiti menehtyi vuonna 1997, joten ei ihme, että horjuttiin, eikä ihme, että runoilijan mieli liikkuu tällaisissa kysymyksissä. “Sinipunaisena pilvenä / sinun ukkosruumiisi taivaalla / muistin pitkä jyrinä”. Tämä muistin pitkä jyrinä, ihmisen viipyminen toisten ihmisten muistoissa, on kokoelman ytimessä. “Kipinä lensi välissämme / ilmassa / kun näin sinut ja sinä minut.”
Taivas päivystää on kaunis, paikoin surumielinen, paikoin kepeämpi, mutta aina lohdullinen ja lämmin. Ei ihme, että kokoelma palkittiin, sillä tämä on kaunista ja voimakasta runoutta. Ilahduttava kirja.
