Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
The New Geography of Innovation imartelee suomalaisia. Kirja, joka kertoo globaalista innovaatiokilpailusta, aloittaa Mikko Kodisojan ja Ilkka Paanasen tarinalla. Kaksikko on tietysti nykyään tunnettu videopeliyritys Supercellin perustajina, mutta myös siitä, että he eivät ota kunniaa yrityksen perustamisesta pelkästään itselleen. Paananen on todennut, että Supercell on yhtälailla ympäristönsä tuote. Ilman laadukkaita kouluja ja terveydenhuoltoa sekä turvallisia katuja ja sosiaalisia turvaverkkoja, yritystä ei olisi olemassa.
Juuri tätä kysymystä Mehran Gul pyörittelee kirjassaan. Mikä oikeastaan on se ympäristö, joka johtaa siihen, että jossain paikoissa innovaatiot suorastaan kukoistavat, ja ovatko maailman valtasuhteet tässä suhteessa muuttumassa. Toimiva infrastruktuuri ja väestön hyvä koulutus ovat tietysti pohja, mutta yhtälöön vaaditaan muutakin.
Se, mistä maista tulee eniten innovaatioita, ei tule suurena yllätyksenä. Kirjassa edetään suurimmista pelureista pienempään, eli järjestyksessä Yhdysvallat, Kiina, Iso-Britannia, Etelä-Korea, Singapore, Sveitsi, Saksa ja Kanada. Tietysti innovaatiokeskukset eivät maan sisällä jakaudu tasaisesti, joten Yhdysvalloissa keskitytään ensimmäkseen Piilaaksoon, Kiinassa Shenzeniin ja Isossa-Britanniassa Lontooseen.
Tässä kilpailussa Yhdysvallat ja Kiina ovat aivan omissa sfääreissään. Yhdysvalloissa on useita teknologiajättejä, joiden markkina-arvo on ylittänyt yhden biljoonan dollarin rajan, ja useimmat menestysfirmoista sijaitsevat Piilaaksossa. Itse asiassa Piilaakson bruttokansantuote asukasta kohden olisi korkeampi kuin melkein millään yksittäisella valtiolla, ja jos Piilaakso olisi itsenäinen valtio, sen talous olisi 20 maailman suurimman talouden joukossa. Miksi ihmeessä juuri Piilaakso nousi tähän asemaan, eikä vaikka Boston, jossa on myös erittäin vahvoja yliopistoja (Harvard, MIT), huippututkimusta ja laboratorioita?
Gul näkee syynä ennen kaikkea riskipääoman ja yrittäjyyskulttuurin yhdistelmän, joka syntyi Piilaaksossa. Piilaaksossa rahoittajat olivat valmiita panostamaan kymmeniin epävarmoihin hankkeisiin sillä oletuksella, että yksi niistä tuottaa takaisin kaikki menetykset moninkertaisesti. Toisin kuin konservatiivisessa Bostonissa, tässä ympäristössä epäonnistuminen tai työpaikan vaihtaminen ei myöskään ollut häpeä, vaan uusi oppimiskokemus. Tämä loi itseään ruokkivan kierteen, jossa pääoma ja uudet ideat löysivät toisensa yhä uudelleen.
Kiina puolestaan on kiinnostava tapaus siinä, miten nopeasti se on kirinyt Yhdysvaltojen etumatkaa. Vielä 1990 Kiina tuotti vain 1,2 % maailman tiedejulkaisuista. Nyt se tuottaa jo lähes neljänneksen ja on ylittänyt Yhdysvallat tiedejulkaisujen määrässä. Kyse ei myöskään ole vain volyymistä, vaan suurin osa laatututkimuksesta tulee myös Kiinasta. Yliopistorankingit niin ikään (hieman listauksesta riippuen) määrittelevät enemmistön maailman kymmenestä parhaasta huippuyliopistosta kiinalaisiksi. Toistaiseksi Yhdysvallat on kuitenkin edellä perustutkimuksessa, siinä missä Kiina on suuntautunut enemmän soveltavaan tieteeseen. Kiinan esiinmarssia ovat tietysti auttanut suuret kotimarkkinat, mutta ennen kaikkea valtion aktiivinen rooli. Kiinassa valtio toimii sijoittajana, suunnannäyttäjänä ja usein myös kilpailun sääntelijänä, mikä näkyy siinäkin, että valtionyrityksillä on edelleen maassa hyvin suuri rooli.
Eurooppa tulee kaukana, kaukana takana, ja se, että meillä ei ole omasta takaa suuria teknologiayrityksiä on monen mielestä suuri ongelma. Syy tähän on pääasiallisesti pääoman puute. Teknologiayrityksille on tyypillistä hioa bisnesmalliaan kauan, Reddit esimerkiksi ei tehnyt lainkaan voittoa ensimmäisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Yhdysvalloissa sijoittajilta löytyy rahaa pitää yritys elossa vaikeiden alkuvuosien läpi, Euroopassa taas ei.
Miksi ei, johtuu paljolti eläkerahastoista, jotka Yhdysvalloissa sijoittavat merkittäviä osuuksia varoistaan riskipääomaan. Eurooppalaiset painottavat mielummin vakaata tuottoa ja turvallisia kohteita, mutta kyse on muustakin. Euroopassa monissa maissa eläkejärjestelmä on jakojärjestelmä, jossa nykyiset työntekijät rahoittavat nykyiset eläkkeet, eikä rahaa siten edes kerry suurina pottina sijoitettavaksi.
Eurooppalainen malli ei ehkä tuota yhtä monta globaalia teknologiayritystä, mutta se tarjoaa vakaamman turvaverkon kansalaisille. Tästä näkökulmasta innovaatiokilpailun logiikka ja tavallisten ihmisten hyvinvointi eivät aina kulje käsi kädessä. Gul nostaakin esiin kysymyksen, onko talous oikeasti terveellisemmällä pohjalla silloin, kun taloutta dominoi muutama hyvin vahva yritys verrattuna tilanteeseen, jossa taloutta ylläpitävät elinvoimaiset pienet ja keskikokoiset yritykset?
Etelä-Koreaa koskeva luku antaa parhaimman näkymän siihen, miltä näyttää kun Samsungin kaltainen jättiyritys muuttuu oikeastaan valtioksi valtiossa, eivätkä sen seuraukset ole yhteiskunnallisessa mielessä kaunista katsottavaa. Kontrastia suuryritysmalliin antaa Saksa, jonka käsitteeksi noussut Mittelstand viittaa keskikokoisiin perheyrityksiin, jotka dominoivat maan taloutta. Yritysten toimintamallikin on erilainen. Siinä missä isot Yhdysvaltain ja Kiinan teknologiajätit levittäytyvät laajalle, saksalaiset yritykset keskittyvät yhteen asiaan, mutta ne tekevät sen erittäin, erittäin hyvin.
Paitsi, että tämäkään ei ole niin yksinkertaista, sillä Gul tekee myös kiinnostavan vertailun pörssiyhtiöiden ja Saksan Mittelstand-yritysten välillä. Perheyritykset näyttäytyvät helposti vastuullisempina ja pitkäjänteisemmin johdettuina kuin pörssin kvartaalitaloutta seuraavat jättiläiset. Toisaalta pörssiyhtiöiden etuna on avoimuus: kuka tahansa voi ostaa osakkeita ja päästä osalliseksi menestyksestä, kun taas perheyrityksen tuotto rikastuttaa käytännössä vain omistajasukua. Saksalaista talouseliittiä ja -ajattelua leimaa siis monessakin mielessä jähmeys.
The New Geography of Innovations osoittautuukin yllättävän valistavaksi lukukokemukseksi. Kyse ei olekaan yksinkertaisesta tarinasta, jossa maat pistetään paremmuusjärjestykseen ja jossa eri toimintamallit ovat yksiselitteisesti parempia tai huonompia kuin muut. Gulin kirjaa lukiessa huomaa, että innovaatiokilpailua on vaikea tarkastella vain bruttokansantuotteen, markkina-arvojen ja sijoitustuottojen kautta, sillä taustalla on aina kysymys myös ihmisten arjesta ja siitä, millaista yhteiskuntaa eri mallit rakentavat. Tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että eri yhteiskunnat rakentavat omannäköisiään innovaatiomalleja, sellaisia, jotka heijastavat niiden arvoja, instituutioita ja historiallisia valintoja. Paljon yllättäviä näkökulmia on joka tapauksessa luvassa, suosittelen!