Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Miksi tehdä yhteistyötä? Yhteistyö vaatii yksilöltä uhrauksia suuremman hyvän eteen, joten luulisi geenien ns. itsekkyyden pikemminkin ehkäisevän moista käytöstä. Totta onkin, että useimmilla lajeilla ei ole erityistä taipumusta auttaa toisiaan tai toimia yhteistyössä. Ne harvalukuiset lajit, jotka kuitenkin yhteistyötä tekevät, kuuluvat planeettamme menestyineimpiin lajeihin, ihmiset mukaan lukien. Nichola Raihani tarkastelee kirjassaan eläinkunnan yhteistyön erilaisia muotoja, selittää niiden geneettistä perustaa ja pohtii mitä yhteistä ihmisten ja eläinten yhteistyöllä oikein on, ja mikä tekee meistä tässä suhteessa erityisiä. Raihani kiinnittää myös huomiota siihen miksi yhteistyöllä on myös rajansa. Nykyaikana yhteistyötä kaivataan ehkä enemmän kuin koskaan, mutta tie on kaukana helposta.
Kirja aloittaa elämän varhaishistoriasta, ajasta jolloin elämä oli vielä yksisoluista. Monisoluisuuden esiinmarssi oli jo itsessään vallankumouksellinen yhteistyön muoto, olivathan varhaiset solut olemassa vuosimiljardeja pärjäten aivan hyvin yksinään. Organismit ja siten tuntemamme elämä perustuu mitä suurimmassa määrin juuri yhteistyön varaan. Solujen välinen yhteistyö muistuttaa myös eräitä muita elämänmuotoja, nimittäin supersosiaalisia muurahais- ja termiittikolonioita, joita superorganismeiksikin kutsutaan.
Aivan kuten solut, tällaisen superorganismin jäsenet ovat erikoistuneet omiin tehtäviinsä, eivätkä kykene selviytymään yksinään. Joskus on arveltu, että myös ihmisiä voisi ajatella tällaisena superorganismina, mutta muurahaisten ja termiittien yhteistyö on luonteeltaan erilaista, sillä tällaisen hyönteisyhteisön perustana on kaikkien sen jäsenten lähisukulaisuus. Vaikka itsekäs käytös ei ole edes superorganismissa aivan tavatonta, risteävät intressit ovat joka tapauksessa suurempi ongelma yhteisöissä joita kansoittavat ei-sukulaiset. Ihmisten yhteistyö joka tapauksessa poikkeuksellista juuri siinä, että se ulottuu lähipiiriä laajemmalle – jopa täysin ventovieraisiin ihmisiin, joita emme tule enää koskaan näkemään uudestaan, Raihani kertoo.
Ihmisten yhteistyö näkyy myös toisella harvinaisella tavalla, nimittäin lasten kasvatuksessa, joka vie paitsi huomattavan paljon aikaa niin myös resursseja. Vaikka länsimainen ihminen on tottunyt ydinperhemalliin, Raihani muistuttaa, että suurimman osan historiaamme lisääntymisemme on ollut yhteisöllistä. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsia ei ole hoitaneet vain isä ja äiti, vaan myös vanhemmat sisarukset, muut sukulaiset ja tuttavat.
Joillakin lajeilla yhteisöllinen lisääntyminen menee jopa niin äärimmäisyyksiin, että osa lajin jäsenistä ovat steriilejä, kuten esimerkiksi työläiset muurahais- ja termiittilajeilla. Ajatus siitä, että uhraisi oman hedelmällisyyden auttaakseen jotakuta muuta lisääntymään kuulostaa vieraalta, mutta itse asiassa myös ihmiset tekevät juuri näin ja kutsumme näitä steriilejä yhteisön jäseniä isoäideiksi.
Menopaussi on eläinkunnassa harvinaisuus ja sen merkityksestä ihmislajille on puhuttu jo pitkään. Isoäitihypoteesi ei ole uusi idea, lyhyesti sen mukaan ihmisnaisen on kannattavampaa lopettaa tietyssä iässä lisääntyminen ja sen sijaan keskittyä lapsenlapsiinsa: mummojen avulla ja hoivalla on ollut historiallisesti ratkaiseva merkitys sille selviääkö lapsenlapsi aikuiseksi asti. Raihani antaa isoäitihypoteesille uuden näkökulman. Kirjan mukaan kyse on tarkalleen ottaen evolutiivisesta kilpailusta isoäidin ja miniän välillä.
Näyttää siltä että kautta ihmiskunnan historian, on ollut tyypillistä että nimenomaan nainen vaihtaa yhteisöä ja tulee osaksi miehen sukua. Tilanne jossa samassa taloudessa on kaksi lisääntymisikäistä naista on kuitenkin resurssien kannalta hyvin ongelmallinen. Raihanin mukaan suomalaiset kirkonkirjat osoittavat, että silloin kun tällainen (harvinainen) tilanne pääsee syntymään, lasten selviytymistodennäköisyys on vähentynyt jopa puolella.
Evoluution kannalta vanhemman naisen ratkaisu luopua hedelmällisyydestä on järkevä. Koska miniän synnyttämät lapset ovat kuitenkin isoäidille sukua, on geenien kannalta järkevämpää että isoäiti mielummin keskittyy lapsenlapsiin, kuin synnyttää heille kilpailijoita. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten yhteistö voi perustua kilpailuun; se on geeneillemme tapa saada jonkinlainen etu, vaikka emme sitä itse ajattelisikaan.
Yhteistyö ei aina myöskään ole vain positiivinen asia. Nepotismi, korruptio ja lahjonta ovat myöskin yhteistyön muotoja, vaikka niistä onkin haittaa yhteiselle hyvälle. Tässä onkin Raihanin mielestä nykyihmisen dilemma. Jaamme ihmiset sisäryhmiin ja ulkoryhmiin, joista yhteistyötä teemme enimmäkseen sisäryhmän kanssa. Tästä “ryhmäpsykologiasta” on ollut meille lajina hyötyä, sillä se on tehostanut yhteistyötä. Ikävä kyllä nykyiset globaalit ongelmat vaativat kuitenkin globaalia yhteistyötä, mutta tämä on tavoitteiltaan usein ristiriidassa sisäpiiriyhteistyön kanssa, joka on meille paljon luontevampaa.
Ryhmäytyminen selittää myös, miksi ihmisen on niin helppoa sortua virheellisiin uskomuksiin. Raihanin mukaan meille on ominaista omaksua ja puolustaa uskomuksia, joista on meille etua sosiaalisessa ympäristössämme. Uskomuksista tulee toisin sanoen merkki tietyn ryhmän jäsenyydestä. Yhteistyön kannalta tässä on järkeä, vaikka uskomus olisi objektiivisesti katsottuna miten väärin hyvänsä.
Kirjan loppuosa onkin erityisen kiinnostavaa luettavaa. Miksi joissakin yhteiskunnissa korruptio, lahjonta ja nepotismi ovat paljon suurempia ongelmia kuin toisissa? Yksi vastaus näyttäisi olevan se, miten riippuvaisia ihmiset ovat lähipiiristä ja sen avusta. Kollektiivisissa yhteiskunnissa perheiden sisäiset suhteet ovat tiiviit, koska niiden on pakko olla, yhteiskunnan apuun ei voi luottaa mutta perheeseen voi. Yhteistyö sisäpiirin kanssa on tällaisessa yhteiskunnassa selviö, mutta sen ulkopuolisia ihmisiä ei koske samat säännöt. Oman lähipiirin auttaminen korruption tai nepotismin kautta tällöin hyvin luontevaa ja jopa odotettua, vaikka yhteiskunta kokonaisuutena kärsisikin. Myös luottamus vieraisiin ihmisiin on matalampaa kollektiivisissa yhteiskunnissa.
Valtiolla on siis paljonkin valtaa sen suhteen minkälaisessa sosiaalisessa maailmassa sen kansalaiset oikein elävät. Valtio, joka voi taata kansalaisilleen sosiaaliset turvaverkostot ja myös tehokkaan lainsäädännön, hyötyy siitä moninkertaisesti itse. Toisaalta esimerkki kertoo siitä, miten hankala kysymys ihmisten laajamittainen yhteistyö lopulta on – aina helpommin sanottu kuin tehty.
Entä mikä on määräävin ero ihmisten ja eläinten yhteistyössä? Raihanin mukaan ei niinkään se mitä me teemme, vaan miten sen teemme. Kirjassa käy hyvin ilmi se miten ihmiset ja eri eläinlajit voivat hyvinkin päätyä samaan lopputulokseen mutta eri reittejä. Puhdistajakalat kykenevät poikkeukselliseen lajienväliseen yhteistyöhön ja tietyt muurahaislajit ja nelisromimangustit osaavat toimia opettajina lajitovereilleen, mutta se ei tarkoita sitä että tällaisen käyttäytymisen taustalla oleva neurologia on välttämättä samanlaista kuin meillä. Yhteistyö ei sinänsä edellytä mielenteoriaa tai kykyä asettua toisen asemaan, vaikka ihmisillä nämä kyvyt ovatkin osa yhteistyökykyämme.
Olipa kyllä todella mielenkiintoinen kirja Raihanilta, selkeästi kirjoitettu ja jopa mukaansatempaava. Usein ajatellaan, että luonto on raaka ja julma ja eräänlaista kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Ei suinkaan, yhteistyö on eräitä evoluution hienoimpia selviytymismekanismeja ja kyky jossa erityisesti ihmiskunta loistaa. Tämän jälkeen voikin sitten siirtyä lukemaan kirjaa Hyvän historia : Ihmiskunta uudessa valossa.