Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Tässäpä taas viehättävä pieni helmi kirjaksi! Tyhmän neitsyen keskushenkilö on nuori Gittel, joka rakastaa pianonsoittoa. Hänen isänsä on epäonninen bisneksissään, ja kuvankaunis äiti ottaa sydämistyneenä tyttären kerta toisensa jälkeen mukaansa oman sukunsa luo Antwerpeniin ja lupaa jäädä sinne iäksi, mutta palaa aina takaisin, kun perhe alkaa hermostuttaa. Myös Gittel alkaa väsyä näihin sukulaisvierailuihin, mutta kadun toisella puolella asuu Mardellien aatelisperhe, jonka reilusti päälle kaksikymppisestä Luciesta tulee Gittelin ystävä ja lämpimien tunteiden kohde; eräällä tavalla Lucie on Gittelin ensirakkaus, vaikkei eroottisuutta olekaan mukana kuin kenties piilotajuisena. Mutta aikaa kuluu, ja välillä Gittelin perhe asuu jo hetken Saksassakin, kun isä on löytävinään lopultakin tuottoisaa työtä. Häntä koipien välissähän sieltä taas palataan, ja hiljakseen kaikki muuttuu. Gittel joutuu arvioimaan uudestaan suhdettaan vanhempiinsa, äitinsä sukuun ja ennen muuta Lucieen ja tämän perheeseen. Keneen voi luottaa, vai voiko ainoastaan itseensä?

Tyhmä neitsyt ­-romaanin syntyhistoria on mielenkiintoinen; sen kirjoittaja Ida Simons (1911­-1960) tuntui eläneen lapsena hyvin samantapaista elämää kuin kirjan Gittel. Teos ilmestyi hänen esikoisromaaninaan jo vuonna 1959, mutta unohtui sitten vuosikymmeniksi, kunnes hollantilainen kustantaja löysi pikkuisen kirjan äitinsä kirjahyllystä ja päätti julkaista sen uudelleen. Simonsia on kutsuttu Antwerpenin Jane Austeniksi, eikä ihan vailla syytä, sillä hänen tekstinsä on älykkään tarkkanäköistä ja omalaatuisella tavalla humoristista. Kielimuuri estää tutustumasta alkuteokseen, mutta uskoisin, että Sanna van Leeuwenin käännös on mestarillinen – hihitin itsekseni, kun joitakin turhantärkeitä hölmöjä kutsuttiin ”pöntiäiksiksi” ja päätin heti omaksua termin omaankin sanavarastooni.

Psykologisen puolensa lisäksi Tyhmä neitsyt tarjoaa hurmaavan katsauksen menneen maailman juutalaiseen kulttuuriin. Se kertoo kosher-­ruoasta ja kahvilan ihanista vohveleista, jotka onkin kenties paistettu sianrasvassa. Se kertoo synagogan pitkäveteisistä jumalanpalveluksista. Tai perjantai­-iltojen sapattiaterioista, joille pidettiin vanhurskaana kutsua väkeä teiltä ja aitovieriltä, niin kuin Raamatussa – tosin Uudessa Testamentissa – sanotaan. Juutalaisuus nähdään sisältäpäin lämpimästi ja tarkasti. Tulevat kauhun ajat ovat vielä edessäpäin, mutta eivät kovin kaukana, kuten tiedämme. Yhdessä sivulauseessa kirjan kertojaääni antaa ymmärtää, että hänkin tietää: ”He saivat siitä suhteellisen harmitonta tyydytystä, jota kaasukammiosukupolvelle ei enää suotu.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *