Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ilahduin, kun luin Bazarin julkaisevan elämäkertaromaanin Olivia Mathilda (Wivi) Lönnistä, tuosta aikanaan miesarkkitehtien varjoon jääneestä naisarkkitehdistä. Monet tietävät Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen, harvat heidän aikalaisensa Wivi Lönnin (1872-1966). Pirkko Soinisen kirja Valosta rakentuvat huoneet poistaa tuon tietoaukon. Kirja kertoo kattavasti Lönnin arkkitehtiurasta: opiskelusta, uralla etenemisestä, vaikeuksista, tähtihetkistä ja tärkeimmistä saavutuksista. Pirkko Soininen on tehnyt mittavana taustatyön, lähdeluettelo on kuuden sivun pituinen.
Wivi Lönnille ammatinvalinta oli selkeä jo lapsesta saakka. Mitään muuta kuin olla arkkitehti hän ei halunnut, vaikka tuolloin ajateltiin alan olevan naisille sopimaton ja liian vaikea. Hän halusi, koska rakennusten piirtäminen ja suunnitteleminen oli hänen intohimonsa, hän oli piirtänyt taloja pienestä pitäen. Hän halusi työhön, jossa voi toteuttaa Pythagoraan viisautta:
“Kauneus johtuu harmoniasta, harmonia järjestyksestä, järjestys mittasuhteista, mittasuhde numeroista.”
Kirjan nimi Valosta rakentuvat huoneet on osuva, se kuvaa Lönnin arkkitehtuurin erityispiirrettä: valon asemaa.
”Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina. Miten valo kiertää rakennuksessa, miten se mahdollistaa erilaiset tila- ja värikokemukset. Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä – sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina päivinä.”
Suunniteltavasta rakennuksesta Lönnille piirtyi ensin voimakas visio mieleen:
”Hän kuvittelee (suunnittelemansa) rakennuksen mielessään, rakentaa sen tiili tiileltä päänsä sisään, pystyttää seinät, tornit ja balkongit.” ”Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen.”
Vision Lönn osasi piirtää näkyväksi, tehdä suunnitelman ja saada rakentajat toimimaan sen mukaan. Määrätietoisesti. Hän osasi sanoa suoraan…Ilkeästikin, jos oli tarpeen.
”Arkkitehti Lönn oli aivan eri ihminen kuin Wivi… Kaikki hänen ylpeytensä, varmuutensa ja päämäärätietoisuutensa kohdistui työhön”.
Lasikattoja rikkonut Lönn oli ensimmäinen suomalainen nainen, jolla oli oma arkkitehtitoimisto. Toimiston perustaminen ei ollut helppoa, mutta hän päätti että ”ottaisi oman paikkansa ja näyttäisi kaikille, että sukupuoli ei voi olla este, se ei voi määrittää, voimme tehdä ja mitä emme.” Lönn voitti useita arkkitehtuurikilpailuita ja suunnitteli suuren joukon niin julkisia kuin yksityisiäkin rakennuksia, mm Tampereen keskuspaloaseman. Armas Lindgrenin kanssa yhdessä Lönn suunnitteli mm. ylioppilaskunnan Osakuntatalon, uuden ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin.
Arkkitehtiuran lisäksi kirja kertoo Wivi Lönnistä yksityishenkilönä, perheestä, äitisuhteesta, ystävistä ja elämänkumppanista. Jos uravalinta oli ollut rohkea, niin sitä oli myös elämänkumppanin valinta. Hän oli teollisuuspatruuna Hanna Parviainen, Suomen ensimmäinen kauppaneuvoksen arvonimen saanut nainen.
Muutamissa kohdissa kirjaa tunnen tuskastuvani: liian paljon sanoja, liian kioskikirjamaisia ilmaisuja tai kronologisesti raportoiden episodista toiseen. Lönnin ja Parviaisen suhteesta lukiessa en tuskastu. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Suhteen kuvauksessa on voimaa, se herättää lukijan. Samaa tyyliä olisin mielelläni lukenut muuallakin. Vaikkapa luvussa 1917, joka alkaa lyhyellä kappaleella ”Suomi on julistautunut itsenäiseksi…” ja seuraava kappale jatkaa: ”Wivi auttaa Hildaa joulupöydän kattamisessa…”. Oliko kotimaan itsenäistymisellä vaikutusta Wivin työhön tai elämään muuten, siitä ei kirjassa juurikaan kerrota. Jään myös ihmettelemään, miksi kirja loppuu vuoteen 1932, Wivi Lönnhän kuoli vasta vuonna 1966.
Olin lukenut Pirkko Soinisen edellisen kirjan Ellen, joka on mielestäni kerrassaan upea ja vaikuttava. Suurin odotuksin tartuin tähän uuteen. Ehkä kriittisyyteni johtuu siitä, että vertasin kahta kirjaa toisiinsa – liikaa.
Kannattaa lukea!