Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viimeinen talvi on Poesian Poesiavihkot-sarjassa ilmestynyt vihkonen, joka muodostuu kahdesta osasta. Ensinnäkin se sisältää Raisa Marjamäen vuosina 2012–2013 kirjoittamia englanninkielisiä runoja. Toinen osa “Viimeinen talvi eli miksi en kirjoita enää englanniksi” on sitten tähän kiehtovaan aiheeseen pureutuva essee.
Runoissa on puolensa; luen kuitenkin runoja mieluummin suomeksi ja suosittelenkin lukemaan Marjamäkeäkin ennemmin suomeksi, suomenkieliset kokoelmat ovat aika lailla kiinnostavampia. “I woke up cold, reality was helpless and I knew / if it would give in or break apart or float out I’d go with it”, toteaa Marjamäki, ja onhan tämä ihan kiinnostavaa, mutta englanninkielinen runous jää silti herkästi vähän etäiseksi.
Mutta eipä mitään, essee on sen sijaan hyvin mielenkiintoista luettavaa! Marjamäki aloittaa kuvaamalla omaa kielellistä kasvuympäristöään, josta tiivistykseksi riittänee Marjamäen omin sanoin: “En ole kasvanut millään muotoa eheän yksikielisessä todellisuudessa.”
Jokainen kieli, kuollut, oleva tai tuleva, on oma kokonainen maailmansa, jonka arvottaminen tai edes ymmärtäminen itsensä ulkopuolelta on teknis-kapitalistisen yhdenmukaistus- ja yleistyspakkomielteen lempiharhoja. Kielissä on omat ainutkertaisuutensa, ja kaunokirjallisuus parhaimmillaan on näiden ainutkertaisuuksien taitamista.
Marjamäki kirjoittaa, miten muualta tulevat vaikutteet ovat kulttuurisen ja kielellisen elävyyden ehto. Samalla vaikutteet saavat aikaan homogenisoitumista, kun pienemmän kulttuurin käytännöt ja ilmaisut korvautuvat laajemmin jaetuilla. Tällainen vaikutteiden virta voi näyttää elävältä, kansainväliseltä ja vireältä, mutta todellisuudessa edistää yksipuolisuutta. “Myös kolonialismi on kansainvälistä”, kuittaa Marjamäki.
Kevyesti pessimistinen on tässä ote runouden kääntämiseen, ja tietyllä tapaahan se on mahdottoman taidetta. “Runoutta on hyvin vaikea lukea tai kirjoittaa vailla yhteyttä kielen esikäsittelliseen tasoon, ja sen tason saavuttaminen, siihen osuminen, ei ole kielitaidolla tehtävissä.” Esikäsitteelliset merkitykset eivät ole laatikoita, joita siirrellään kielestä toiseen; kuljettaminen kielestä toiseen on “hallitsematonta taikuutta”, jossa voi tapahtua yllättäviä muutoksia. Ehkä tämänkaltaisen ajattelun siivittämänä vihkonen tiivistää takakannessaan yksinkertaisesti: “jään suomeen”.
Niinpä ei siis ihme, ettei englanninkielinen runous oikein puhuttele. Tämä mielenkiintoinen essee on sen sijaan lukemisen arvoinen!
