Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ville Hytönen paneutui edellisessä kirjassaan Eesti on my mind Viron kulttuuriin ja kansaan vironsuomalaisesta näkökulmasta. Viro Maailmanvallaksi on eräänlainen henkinen jatko-osa, joka jatkaa edellisen kirjan hyväksi havaittua formaattia. Kirjan luvut ovat enemmän tai vähemmän itsenäisiä kokonaisuuksia poimien mielenkiintoisia jutun aiheita Viron kulttuurista, historiasta, politiikasta ja myös kuuluisista henkilöistä. Tosin kuten kirjan nimikin vihjaa, tällä kertaa Hytönen painottaa kirjassaan nimenomaan Viron menestystekijöitä ja tulevaisuudennäkymiä. Dynaaminen maa on lyhyessä ajassa muuttunut paljon, kukapa olisi arvannut miten 90-luvun alun kurjista olosuhteista ollaan päästy nykyiseen tilanteeseen missä Viron gini-kerroin on jopa Suomea parempi.
Hytönen antaakin suomalaisille hieman pyyhkeitä siitä, että tunnemme eteläisen naapurimme kovin huonosti. Joko suomalaiset Viroa miettiessään muistelevat menneiden vuosikymmenien levotonta tilannetta tai sitten Viroa ajatellaan jonkinlaisena oikeistolaisena rikkaiden paratiisina. Kumpikaan mielikuva ei pidä paikkaansa erityisen hyvin. Ei riitä, että Virossa omaisuus jakautuu Suomea tasaisemmin, näyttää jopa siltä että kolmenkymmenen vuoden päästä Virolla on myös enemmän omaisuutta kuin Suomella. Kaiken lisäksi Hytönen tietää kertoa, että virolaiset ovat jopa peitonneet suomalaiset heidän omassa kisassaan eli eukonkannossa, jossa virolaiset ovat voittaneet maailman mestaruuden jo 11 kertaa. No kaikkea sitä kuulee!
Luku luvulta Hytönen kuorii Viroa auki kuin sipulia ja sen ytimestä paljastuu omalaatuisuudestaan nauttiva pikku kansa, josta kuitenkin löytyy yllättäväkin määrä erilaisia historiallisia vähemmistöjä. Virolaiset, ja eritoten uusi sukupolvi, perustavat innoissaan start-uppeja ja elävät muutenkin täysin modernissa maailmassa. Pöhinästä huolimatta virolaiset näyttävät kuitenkin kansana onnistuvan pitämään kiinni omalaatuisuudestaan hieman paremmin kuin suomalaiset, me olemme kenties jo liikaakin alkaneet ottaa mallia rapakon takaisesta kulttuurista, Hytönen pohtii. Silti, uudesta avoimuudesta huolimatta aina välillä esiin pääsee vanha kunnon Homo sovieticus, epäluuloinen vastavoima Viron modernille kehitykselle.
Hytösen yhteenveto virolaisesta kansanluonteesta ja lupaavasta tulevaisuudesta on kiinnostavaa luettavaa, mutta ei ehkä siltikään kirjan terävintä antia. Parhaiten upposi kaikki ne omituiset ja yllättävät tarinat Viron menneisyydestä, jotka tarjoavat joko jonkinlaista kontrastia nyky-Viron edistyksellisyydelle tai sitten antavat esimakua siitä. Neuvostoaikaan Virossa toimi Neuvostoliiton lähes ainoa mainostoimisto, mutta tähän maailmanaikaan mainostaminen oli hieman kinkkistä, saattoihan olla että itse mainostettavaa tuotetta ei tosiasiallisesti ollut edes olemassa! Tallinnassa Rotermannin kulmassa puolestaan rakennettiin aikanaan maailman toiseksi eniten formula-autoja, eikä tämä edes ollut Viron ainoa formula-tehdas. Nykyään Viron automaailman edistyksellisyyttä edustaa ikioma Nobe 100 -sähköauto, jota Hytönen ei valitettavasti pääse kuitenkaan itse kokeilemaan.
Kirjan ehkä mielenkiintoisin luku sukeltaa vieläkin kauemmaksi historiaan. Meteoriitin törmäyksessä syntynyt Kaalimaan kraateri syntyi 2000-5000 vuotta sitten ja ydinräjähdyksen voimalla iskenyt törmäys on jättänyt jälkensä ainakin suomalaisten kansanperintöön Kalevalaan, Edda-teksteihin ja ehkä jopa kauemmaksikin, itse Ovidiuksen kirjoituksiin. Argonautika kertoo Pohjolassa sijaitsevasta pyhästä meripihkasaaresta, “jossa on pieni syvä järvi, joka on paikallisten mukaan Auringon hauta, josta yhä nousee tänä päivänä kuin hehkuvasta haavasta sankkaa sumua”. Tämä aihe on mielestäni todella kiehtova, olihan tässä vastikään uutinen pronssikauden kaupungin tuhosta kosmisen törmäyksen johdosta. Tämä luku tosin kuuluu niihin Hytösen tarinoihin joiden yhteys nykypäivään ei ole erityisen ilmeinen, mutta väliäkö tuolla. Kirjan viehätys nojautuu juuri tällaisiin odottamattomiin poimintoihin.
Mainittakoon tähän loppuun vielä, että Hytösen kataus virolaiseen politiikkaan osoittautuu myös odottamattoman mielenkiintoiseksi. Tämä sattuu olemaan se osuus kirjasta, jossa optimismin kanssa on vähän niin ja näin. Vaikutusvaltainen EKRE-puolue, eli Viron konservatiivinen kansanpuolue, on paitsi äärikonservatiivinen niin myös etnonationalistinen. Puolueen nokkamiehet Mart Helme (joka muistettavasti haukkui Sanna Marinia “myyjätytöksi”) ja poikansa Martin Helme kuuluvat uuden ajan populisteihin, joille röyhkeä valehtelu on pikemminkin meriitti kuin pahe. Heidän sukunsa on myös tehokkaasti täyttäneet Viron merkittävät kulttuuri- ja viestintäalan johtopaikat. Helme-suvun tapaus kuvastaa Viron pienuutta ja siitä seuraavia ongelmia, pienessä maassa on helpompaa kahmia valtaa kuin suuremmassa. Vaikka maassa siis meneekin hyvin, olisi arvo- ja asennepolitiikan uusimiselle jakautuneessa Virossa tarvetta, Hytönen summaa.
Kaikennäköistä uutta tuli tämänkin kirjan parissa taas opittua. Olen pitänyt kummastakin Hytösen Viro-kirjasta, mutta tämän luettuani mietin, että lukisin häneltä mielellään myös tietokirjan joka sukeltaisi syvemmälle johonkin tiettyyn aiheeseen. Hytönen osaa kirjoittaa kiinnostavalla otteella, joten välillä harmittaa, että asiasta toiseen siirrytään varsin nopeaan tahtiin. Hytönen kiusoittelee sen verran usein Viron mielenkiintoisella historialla, että ehkäpä hän jonain päivänä paneutuu siihen läheisemmällä otteella? Toivossa on hyvä elää, tämä kirja saa joka tapauksessa lämpimät suosittelut.