Miltä yksinäisyys tuntuu? Samalta kuin nälkä: miltä tuntuu olla nälkäinen, kun kaikki muut ympärillä valmistautuvat suureen juhla-ateriaan. Se tuntuu hävettävältä ja hälyttävältä, ja ajan mittaan tuollaiset tunteet säteilevät aina ulospäin, eristävät ja vieraannuttavat yksinäistä entisestään.
Olivia Laing on yhdysvaltalainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka tietoa ja tunnetta säteilevä kirja Yksinäisten kaupunki kuvaa ainutlaatuisella tavalla New Yorkia, kaupungeista suurkaupunkimaisinta. Lähtökohtana on neljä hyvin erilaista kuvataiteilijaa: tunnetuimpina valon, varjon ja eristyneisyyden mestarillinen kuvaaja Edward Hopper sekä pop-taiteen uranuurtaja ja underground-elokuvien luoja Andy Warhol. Lisäksi mukana on kaksi ainakin minulle ennestään outoa kuvataiteilijaa: David Wojnarowicz ja Henry Darger. Mutta yhtä paljon on kysymys Laingista itsestään, hänen yhtaikaa itse valitusta ja samalla viiltävän kipeästä yksinäisestä ajelehtimisestaan New Yorkissa.
Laing on tehnyt valtavan työn tutkiessaan näiden neljän taiteilijan elämää ja tuotantoa; kuten sanottu, Hopperista ja Warholista varmasti löytyykin aineistoa runsain määrin, mutta kaksi muuta ovat vaatineet loputonta arkistojen ja muiden lähteiden läpikäymistä. Kirjan esseet eivät ole niinkään taiteen teoslähtöisiä analyysejä, vaan sen vertailua, miten taiteentekijöiden elämän kipeät kokemukset yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta ja loputtomasta toiseudesta heijastuvat heidän teoksissaan.
Ehkä erityisintä huomiota kirjassa saavat Warhol (1928–1987) ja Wojnarowicz (1954–1992), jotka olivat kumpikin homoseksuaaleja aikoina, jolloin vähemmistöjen oikeuksia poljettiin vielä säälimättömästi. Molemmat elivät poikkeuksellisen elämän ja kuolivat kovin nuorina: Andy Warhol oli sairastellut pitkään jouduttuaan teräaseella tehdyn hyökkäyksen uhriksi, ja David Wojnarowiczin kohtaloksi muodostui aids. Laingin kertoman mukaan voisi ehkä ajatella, että Warholin tragedia oli enemmän persoonallinen kuin poliittinen, päinvastoin kuin Wojnarowiczin, sillä aids-epidemia nähtiin varsinkin hänenlaisensa aktivistin kohdalla Yhdysvaltojen hallituksen laiminlyöntien seurauksena; sairaus nähtiin homoruttona ja korkeampien voimien rangaistuksena, eikä tarvittavaa asiallista informaatiota ja valistusta ollut saatavilla.
Kirjailijan omat kokemukset yksinäisyydestä New Yorkissa sijoittuvat sitten huomattavasti myöhempään aikakauteen. Hän kuvaa omalaatuisen latautuneella tavalla riippuvuuttaan internetistä ja etenkin sosiaalisesta mediasta:
On helppo ymmärtää, miksi kroonisessa yksinäisyydessä elävä ihminen lumoutuu verkosta. Se lupailee yhteyksiä, jakelee kauniita, liukkaita vakuutuksiaan anonyymiydestä ja kontrollista. Siellä voi etsiä seuraa vailla vaaraa paljastumisesta, ilman että kukaan panee merkille puutetta, tarvitsevuuden tai tyhjyyden tilaa.
Ehkäpä Laingin näkemykset internetin ja sosiaalisen median vaaroista saavuttavat kovinkin kärjistyneen dystooppisen tason, mutta jossain kohdin hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä: kirjailija osaa kuvata erityisen taitavasti sitä tuskallista vieraantumista ja eriytymistä, jota hän kokee ahtaassa vuokrahuoneistossaan ainoana seuranaan läppäri ja sen tarjoama maailma.
Yksinäisten kaupunki on merkillisesti yhtaikaa tiheää ja ilmavaa tekstiä. Sen taideanalyyseissä on tutkijan perusteellisuutta, mutta samalla tuntuu siltä kuin kirjoittaja olisi hyvin lähellä ja puhelisi vapaasti assosioiden. Eipä hän turhaan rakennakaan näkemyksiään monen kuuluisan psykoanalyytikon teorioille. Minulle tämä esseeteos oli yksi vuoden 2024 merkittävimpiä lukuelämyksiä ei-fiktiivisessä kirjallisuudessa, se jätti pitkäksi aikaa mietteliään olon.