Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Enpä ole vähään aikaan lukenutkaan melkein tuhatsivuista tiiliskivikirjaa – tuntui usein, että jaksanko enää moisiin tarttuakaan, ne ovat nuoremmille ja reippaammille lukijoille ja että ne ovat enimmäkseen kuitenkin niin sanottuja lukuromaaneja, viihdettä ja tarinointia. Mutta Joyce Carol Oates osoitti, että olen jälleen kerran väärässä ennakkoluuloineni. Onneksi niin, sillä hänen uusin omalaatuisella nimellä varustettu kirjansa oli hyvin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava olematta niitä kuitenkaan viihteellisellä tavalla. Mitä tuohon erikoiseen nimeen tulee, ihan ensimmäisellä sivulla on siteerattu Walt Whitmanin Kirkas keskiyö -runoa, joka selittää tämän asian laidan.

Romaani lähtee liikkeelle John Earle McClarenista, jota kaikki kutsuvat Whiteyksi – kas onhan hän valkoinen; lisäksi hän on 67-vuotias, varakas ja arvostettu. Niin hän kuitenkin panee itsensä ja arvovaltansa likoon liikennesattumuksessa, jossa kyse on siitä, että poliisi pahoinpitelee tummaihoista miestä; valitettavasti käy vain niin, että Whitey itse joutuu poliisiväkivallan kohteeksi. Hän saa aivoinfarktin, häntä hoidetaan sairaalassa kaikin mahdollisin tavoin, kaikki perheenjäsenet käyvät häntä katsomassa. Hän on jo toipumassa, mutta sitten tulee infektio, johon hän kuolee.

Tämän tapahtumakulun kuvaamiseen meni kirjassa reilusti toistasataa sivua, ja sen kertominen tässä voi kuulostaa juonipaljastukselta, mutta onhan se ystävällisessä tiedonjakamisen puuskassa selostettu jo kirjan takakannessa, joten se siitä.

Suurin osa romaanista keskittyy sitten kuvaamaan leski Jessalynin ja viiden lapsen vaiheita ja luonteenpiirteitä isän kuoleman jälkeen. Niissäpä sitten kuvaamista onkin! Kirjan lopuksi suljettuaan tuntui siltä, että nämä henkilöt olivat lukijalle paljon läheisempiä kuin monet hyvänpäiväntutut oikeasta elämästä. Ei heitä kuitenkaan oikein ystäviksi voi sanoa: Oatesin kuvaustapa on naturalistinen eivätkä epämiellyttävätkään piirteet jää piiloon hänen kynältään, jos nyt näin voi nykyaikana sanoa. Ainoastaan lapsista toisiksi vanhin, perheenäiti Beverly, jää hieman vähemmälle kuvaukselle, olkoonkin että hänen itsevaltainen aviomiehensä Steve herättää lukijassa lähinnä ällötystä.

Jessalyn, leski, elää pitkän aikaa aivan kuin Whitey eläisi, puhuu tälle ja kysyy neuvoja käytännön asioissa, joita ei ole koskaan ennen joutunut hoitamaan. Avioliitto on ollut kaikessa epätasa-arvoisuudessaankin toimiva, ja Jessalyn tuntee olevansa täysin hukassa. Niissä käytännön asioissa häntä auttaa todellisuudessa lähinnä Thom, tiiviisti perheen busineksessa kiinni oleva ponteva liikemies. Sitten on Lorene, koulun rehtori, jota oppilaat salaa kutsuvat natsi-Loreneksi eikä ihan syyttä; kirjailija Oates mainitseekin ohimennen, että ”Lorene oli kova ja neutraali kuin nauris.”

Sophia on nuorin tytöistä, hän on harmaa ja epävarma tutkimusassistentti, jota ei haittaa yhtään, että koko perhe luulee hänen tekevän omaa väitöskirjaansa huippuyliopistossa. Lopuksi kuopus Virgil, ihan erilainen kuin muut, kommuunissa elelevä hippi-Virgil, joka pummii äidiltään rahaa voidakseen sitten lahjoittaa sen ihmisten tai eläinten hyvinvointia edistäville yhdistyksille. Hänen – ja Thomin – luonteita kirjailija kuvaa lakonisesti Virgilin ajatuksin, että nyt kun isä on kuollut, mikään ei voi estää Thomia tappamasta häntä. Herttainen perhe, vai mitä!

Koska olen innokas neuloja, tuntui Oatesin romaanin lukeminen kuin ison kirjoneuleen tekemiseltä. Pohjavärinä Jessalyn, kuvioväreinä sitten viisi lasta, joiden kaikkien elämät muotoutuivat tekstin edetessä mielenkiintoiseksi värien sinfoniaksi. Ja vaikkei se kuvio olekaan aina virheettömän kaunis, on se yhteensopiva, ja itse asiassa lopussa voidaan kunkin kohdalla nähdä ehkä hieman toivoa.

Joten kyllä tämä tiiliskivi kannatti todella lukea, vaikka siinä jonkin aikaa menikin. Ei se aika mennyt hukkaan. Itse asiassa romaanin viimeisillä sivuilla tuli hetkeksi jopa sellainen ikävä, että joko tämä loppui: näiden epätäydellisten ja niin ollen kovin todentuntuisten henkilöiden myöhemmät vaiheet jäivät vaivaamaan, aivan kuin he olisivat nyt olemassa muussa todellisuudessa kuin kirjailijan mielikuvituksessa. Mutta siinä näkee, kuinka onnistunut Joyce Carol Oates tässä tehtävässään oli.

Tuija

Olen Tuija ja kirjat ovat kuuluneet olennaisesti elämääni jo yli 50 vuoden ajan. Työurakin sijoittui kirjastoihin, joten lapsuuden haave kirjojen ympäröimästä elämästä on toteutunut. Rakastan laatukirjallisuutta, tyttökirjoja ja hyviä dekkareita. Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 305 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...