Kirjavinkkien haastattelusarja kääntyy ensimmäistä kertaa runoteoksen pariin. Miira Luhtavaaran runoteos Pinnallisuus teki vaikutuksen sekä teksteillään että tekstin ulkopuolisilla visuaalisilla keinoillaan.
Haastattelin Miira Luhtavaaraa sähköpostilla kesäkuussa 2022.
Mikä oli alkusysäys Pinnallisuuden kirjoittamiselle? Mistä kokoelmasi sai alkunsa? Millaisia kysymyksiä halusit sillä käsitellä?
Tämä on vähän pitkä tarina, teoksen syntyprosessi on yleensä hyvin monimutkainen. Jälkikäteen kirjan tekemisestä voi muodostaa jonkinlaisen kertomuksen. Olin ainakin kiinnostunut pinnoista ja ajatuksesta, että varhainen kommunikaatio pohjautuu erilaisten pintojen liikkeeseen, miten ne koskettavat, miten ne irtoavat, painautuvat ja niin edelleen.
Olin myös kiinnostunut epämuodostumista. Ja sitten oli näky runokirjasta, joka olisi vyöryvän tekstimeren lävistämä. Ja ajatus, että nämä kaikki voisivat liittyä yhteen! Myöhemmin katsomisen, koskettamisen ja ulkonäön teemat nousivat keskeisiksi.
Suhteessa naisen ulkonäköön etsin tietoisesti kieltä, joka jotenkin kieputtaisi totunnaisia katsomisen ja puhumisen tapoja. Lisäksi teoksen kirjoittamiseen on vaikuttanut Pieni neroneito -nimisen tekstiesityksen valmistaminen yhdessä TRES-ryhmän kanssa vuonna 2015. Esityksen henki ja ajatukset jäivät sisuksiini muhimaan ja nousivat pintaan tätä teosta tehdessä.
Miten kokoelma lähti rakentumaan, millainen sen kirjoitusprosessi oli?
Kirjoitin ensin pitkään pelkkää materiaalia, yksittäisiä säkeitä, proosarunopätkää ja tajunnanvirtaa. Sitten aloin koota kokonaisia runoja ja hahmotella kirjan rakennetta. Luetutin tekstiä ja kirjoitin lisää enemmän kirjan kokonaisuus mielessä. Alun kirjoitusvaihe oli nopeaa kirmailua, lopun viimeistely oli hidasta ja vähän takkuistakin.
Miksi ylipäänsä runous? Miten olet päätynyt ilmaisussasi nimenomaan runouden pariin?
Voimakkaimmat lukukokemukseni liittyvät runouteen, runojen tuomaan ihmetykseen ja kykyyn laajentaa kokemusta siitä, mitä todellisuudesta on aistittavissa ja jaettavissa muiden ihmisten kanssa. Parhaimmillaan runo tarjoaa humpsahduksen jonnekin, mikä on samaan aikaan tuttua ja outoa. Runoja kirjoittaessani koen jatkuvasti löytämisen ja yllätyksen iloa. Koen myös olevani hyvin vapaa, koska kielen totunnaisuudet eivät sido.
Jos ajatellaan runoutta jatkumona ääneen lausutusta runoudesta (lavarunous, laulutekstit) täysin kuvalliseen runouteen, jota ei edes voi lukea ääneen, miten itse koet asettuvasi tälle jatkumolle? Miten merkittäväksi ajattelet runon ääneen lukemisen yhteydessä korostuvia asioita, kuten mittaa ja rytmiä?
Koen sijoittuvani välimaastoon. Tuorein kokoelmani Pinnallisuus on selvästi visuaalisempi kuin aiemmat teokseni, mutta siinäkin on paljon myös ei-kuvallista ainesta kuten proosarunoja. Rytmi on minulle hyvin tärkeä osa runoa ja luen mielelläni runojani ääneen. Toimiva rytmi voi muodostua monin eri tavoin. Usein rytmi on se, mikä toimii hyvin jo tekstin ensimmäisessä versiossa, ja voi olla haaste säilyttää se editoidessa.
Kokoelmassa on pari painoteknisesti kiinnostavaa sivua, jollaisia en ole ennen missään nähnyt. Mistä nämä ideat tulivat ja miten ne ylipäänsä osoittautuivat mahdollisiksi tehdä? Suhtautuiko kustantamo innostuneesti vai torjuvasti?
Teoksessa on muutama sivu, jotka olen tehnyt käsityönä kirjan painatuksen jälkeen. Ideat kumpusivat kirjan teemoista, erityisesti liittyen pintoihin ja koskettamiseen. Halusin siirtää koskettamisen tunnun myös paperiin, jota ihminen lukiessaan pitää lähellään. Lisäksi tarkoitus oli käsityöllä kyseenalaistaa tietty valmiuden illuusio, minkä painettu kirja tuottaa, tehdä kirjasta hieman suttuisempi ja epämääräisempi.
Monet lukemani runoteokset ovat vaikuttaneet siihen, että ylipäänsä lähdin miettimään paperin kommunikoivia ulottuvuuksia. Luulen, että erityisesti Raisa Marjamäen Ei kenenkään laituri ja Stina Saaren Änimling. Saaren teoksessa on eräs runo, jossa ikään kuin läähätetään kirjan sivun läpi.
Teos-kustantamo suhtautui käsityöideaan varsin mutkattomasti, vaikka se vaati joitakin poikkeusjärjestelyjä. Kirjat kuljetettiin painatuksen jälkeen suoraan Teoksen toimistolle, jossa sitten viimeistelin ne, pääosin yhden viikon aikana.
Miten runoilija kirjoittaa rei’itetyn sivun? Onko reikien sommittelu tarkkaan harkittu ja suunniteltu, vai tilattu epämääräisemmin (“tähän suunnilleen tämän verran reikiä jotakuinkin näin”)?
Reiät on tehty paksulla neulalla, aika nopealla tahdilla (käytännönkin syistä) sinne tänne pistellen, epämääräisen esteettisen mieltymyksen ohjaamana. Pyrin vaihteluun, niin että eri kirjoissa on erilaisia reikäsommitelmia.
Entä millaista kokoelman sivuilla vyöryvien aaltojen tekeminen on? Minkä verran tällaisesta kuvarunoudesta on runoilijan työtä, minkä verran taittajan kädenjälkeä?
Aallot muodostuvat päällekkäin asetelluista teksteistä, jotka ovat kokoelma keskeneräisiä, vanhoja ja uusia runoja. Graafikko ja kirjan ulkoasun suunnittelija Jenni Saari opasti minut työssä alkuun muun muassa neuvomalla sopivan taitto-ohjelman ja määrittämällä kirjan sivun koon ja fontin. Nämä oli tärkeä lyödä heti alussa lukkoon, koska esimerkiksi fontin vaihtaminen kesken kaiken olisi tarkoittanut asettelutyön aloittamista alusta. Opettelin kirjaa varten taitto-ohjelman käytön, jotta pystyin tekemään tekstimeret itse.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Haluan lämpimästi suositella Sini Silverin esikoisrunoteosta Titaanidisko. Se on hurmaava ja kielellisesti villi teos! En ole minkään muun runokirjan äärellä nauranut yhtä paljon!