Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Häikäilemätöntä porukkaa nuo alamaailman pikkurikolliset, vailla inhimillisiä tunteita. Heidän kynsissään moni hyväuskoinen, yleensä varakas maalaismies, oli helisemässä omaisuutensa kanssa.
Kortit esiin milloin junassa, milloin kaupunkien ravintoloissa ja kuppiloissa, milloin yksityisasunnoissa, matkustajakodeissa, hotelleissa – ja pian olit pankissa rahannostolla peliveloista tiliäsi tyhjentämässä. Toki huijatuksi tulivat muutkin kuin kaupunkiin asialle saapuneet maalaisisännät: yksi hyvä kohde huijareille oli Amerikasta palaavat siirtolaiset taalamasseineen. Myös markkinat pitkin Suomea tarjosivat näille koijareille rikastumispaikkoja.
Keitä nämä bondfångarit, helsinkiläistyneet petoksentekijät olivat?
”Kuinka tällainen joukkio on voinut toimia pääkaupungissa vuosikausia mielin määrin poliisin tieten ja poliisipäällystön asiaan puutumatta?” kyseli ihmetellen raastuvanoikeuden puheenjohtaja Furuhjelm vuonna 1928 ennen tuomion julistamista. Pelimiehet, nyt jo lehdistä tutut kasvot, Aalto (15 vuotta kuritushuonetta), Liius (15 v), Vainio (6 v), Salminen (12 v), Vaahtera (7 v) ja Pastinen (9 v) seisoivat lopullisella tuomiolla. Tuomioon vähitellen loppui Suomessa tuo viheliäinen kolmen kortin heitto -peli, joka perustui jakajan sorminäppäryyteen ja johon osallistujalla ei ollut pienintäkään voittomahdollisuutta.
Kannattavaa huijaaminen oli ollut summista päätellen:
Viipuri / Rauha-hotelli, kangasliikkeen omistaja: ”Nainen haki kotoaan 40 000 mk (n. 14 600 €), lainasi ne peliin ja menetti kaiken.”
Helsinki / Imatra-matkustajakoti, Amerikasta palannut räätäli: ”Pöydällä oli molemmin puolin 150 000 markkaa (peräti 57 600 €).”
Bulevardilla ”eräässä asunnossa” isäntä Parikkalan Koitsanlahden kylältä: ”marraskuisena lauantaina hävinnyt kolmen kortin heitossa oman ilmoituksensa mukaan 100 000 markkaa (36 300 €).”
Ei aina ihan napilla pelaamista, tosin normaalisti pelipanokset olivat huomattavasti pienempiä pitkin Suomea pelatessa.
Meni muuten Viipurissa kunnan rahojakin, kun kaupunkiin oli saapunut Soanlahden kunnan tielautakunnan valtuutettu ja nostettuaan lääninkonttorista kunnan rahoja 13 000 markkaa (4 900 €) ajautui kaupungilla kortinpeluuseen: ”Matkan jälkeen ikäväksi tehtäväksi jäi sitten asiasta ilmoittaminen kunnanvaltuustolle.”
Kirjan kirjoittaja Kari Koskela kertoo tutkimuksensa lähtökohdaksi nojautumisen perinteiseen näkemykseen, siihen että historian tutkimus voi kuvata menneisyyttä niin kutsutun ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin kautta. Ja kuten noista muutamista lainauksista näkee, kirjan kirjoittaja on onnistunut kirjoittamaan kuivan tutkimuksen sijasta luettavan, jopa verevän pelikirjan.