Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Demokratia ei voi nykymaailmassa hyvin. Autoritääriset hallinnot ja ”vahvojen miehien” suosio ovat nousussa, ja demokraattiset instituutiot horjuvat monissa maissa. Aiheesta on jo kirjoitettu paljon. Kirjavinkeissäkin arvosteltu Anne Applebaumin Demokratian iltahämärä : Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus lienee tunnetuimmasta päästä.
Poliittinen filosofi Erica Benner lähestyy aihetta kuitenkin hieman erilaisesta kulmasta. Vapaus ja valta : tutkimusmatkoja uhattuun demokratiaan on kiinnostava hybridikirja, joka tarkastelee demokratiaa eri aikakausina ja eri maissa ympäri maailmaa, sekoittaen mukaan matkakertomusta, henkilökohtaista muistelmaa ja poliittista kommentaaria.
Bennerin suuri kysymys on, miksi demokraattinen tasa-arvo on niin houkutteleva, mutta vaikeasti saavutettava tavoite, eli mistä oikeastaan kumpuaa ihanteiden ja todellisuuden jatkuva ristiriita.
Bennerille ei tule yllätyksenä, mikä autoritäärisessä yhteiskunnissa oikeastaan vetoaa. Tyrannia sentään lupaa täydellistä turvallisuuden tai hallinnan tunnetta, ja mikäpä lupaus vetoaisi enemmän epävarmoina aikoina. Jo muinaiset kreikkalaiset olivat demokraattisista ihanteistaan huolimatta heikkoina öykkärimäisiin johtajiin. Solonin tarina osoittaa miksi.
Solon, ateenalainen patriisi ja lainsäätäjä 500-luvulta eaa., sai tehtäväkseen ratkaista kriisin, jossa velkaorjuus ja kasvava eriarvoisuus olivat repimässä kaupunkia kahtia. Rikkaat omistivat lähes kaiken maan ja vaativat velkojen maksua orjuudella; köyhät puolestaan uhkasivat kapinalla. Solon lopetti velkaorjuuden ja teki muitakin järkeviä uudistuksia, mutta rikkaat eivät osanneet luopua köyhien hyväksikäytöstä, ja niin kansalaiset äänestivät lopulta valtaan Peisistratoksen, ”köyhien suojelijan ja kansan miehen”, joka kaappasi vallan tyrannina.
Benner käyttää tätä esimerkkiä näyttääkseen, että tyrannit nousevat valtaan juuri demokraattisten pettymysten maaperästä. Ihmiset, jotka kokevat jääneensä sivuun, äänestävät lopulta valtaa pois itseltään, koska kokevat, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa. Tyrannin lupaukset jäävät tyypillisesti laihoiksi, mutta kyllä kansa jotain vastineeksi saa. Huumaavan moraalisen ylemmyyden tunteen, joka korvaa todellisen vallan kokemuksen. Ihmiset voivat olla edelleen yhtä köyhiä tai osattomia kuin ennen, mutta sentään he tuntevat olevansa osa jotakin suurempaa, oikeamielisempää, parempaa heimoa.
Siinä missä poliittinen filosofia usein selittää demokratian ongelmia rakenteilla, instituutioilla tai taloudellisilla eroilla, Benner palaa toistuvasti siihen, että juuri ihmisen vallanhalu on demokratian akilleen kantapää, ja tämä ongelma on kiusannut demokratiaa alusta saakka. Ensimmäiset demokratiat, niin muinaiset kuin myöhemmätkin, rakentuivat hyväksikäytön varaan kuten orjuudelle.
Aina on pyrkinyt esiin se ryhmä, joka on mielestään vähän tasa-arvoisempi kuin muut, ja tämä ristiriita pysyy demokratian ytimessä, sillä ydinpelkojamme on, että joku pääsee alistamaan meitä ja sivuuttamaan arvomme ja mielipiteemme. Voimme vain pyrkiä aina vain ylemmäksi tikapuilla ja sysiä samalla muita alaspäin, jottei näin kävisi. Demokratia onkin suurelta osin kamppailua erilaisten monopolistististen pyrkimysten hillitsemiseksi, Benner kirjoittaa.
Tästä johtuen Benner kritisoi yleistä näkemystä jonka mukaan demokratia ja edistys ilman muuta linkittyvät yhteen. Demokratia ei ole jokin asia joka saavutetaan, ja jonka jälkeen koetaan niin sanottu ”historian loppu”. Se on kovaa työtä ja jatkuvaa varuillaanoloa, ja jos kansa käy laiskaksi tai ylimieliseksi, historia osoittaa että luisu autokratiaan voi tapahtua nopeastikin.
Demokratia näyttäytyy kirjassa monin tavoin haavoittuvaisena ja epätäydellisenä järjestelmänä, joka on monet kerrat pettänyt järjestelmään uskovat. Palataan kuitenkin vielä Solonin tarinaan. Tyranni Peisistratos nousi siis valtaan, ja ennen pitkää myös hänen poikansa, joka oli vieläkin kovaotteisempi. Pelastajaksi tässä tilanteessa tuli Kleisthenes ja joukko muita ylimyksiä. Syöstyään tyrannin vallasta tämä etuoikeutettu aatelinen ymmärsi kuitenkin kaksi olennaista asiaa.
Ensinnäkin hyvin epätasa-arvoiset yhteiskunnat ovat vähemmän vakaita, tuotteliaita ja humaaneja kuin ne, jossa epätasa-arvoa torjutaan. Toisekseen, että vastuuta tästä torjuntatyöstä ei voi antaa yhdelle ainoalle yhteiskuntaluokalle tai puolueelle ja olettaa, että se johtaa oikeudenmukaiseen lopputulokseen. Kleistheneksen uudistukset pakottivat muun muassa eri osapuolet neuvottelemaan paikallisiin neuvostoihin ja kierrättämään virkoja arpomalla.
Tähän tarinaan kiteytyy yksi syy, miksi kirja toimii niin hyvin. Nykyiset demokratian haasteet eivät ole uusia, niihin on törmätty kerta toisensa jälkeen, niistä on kirjoitettu ja niitä on myös onnistuttu ratkomaan. Antiikin, renesanssin ja valistusajan ajattelijoiden ajatukset antavat nykyongelmiin tarvittavaa etäisyyttä. Jopa Orwellin kuuluisaksi tekemä uuskieli (eli keinotekoisesti yksinkertaistettu kieli, jonka tarkoitus on hämärtää käsitteitä ja rajata ajattelun mahdollisuuksia) oli Antiikin ajattelijoille tuttu demagogien tekniikka, mikä tuli yllätyksenä.
Toinen syy on se, että Benner on erinomainen kirjoittaja ja ennen kaikkea tarinankertoja. On harmi, että melko tavanomainen kansi ei oikein tavoita kirjan omaperäistä tyyliä; tässä ei ole mitään kuivakkaa akateemista analyysia, vaan elävää, ajassa ja historiassa liikkuvaa ajattelua. ”Demokratialta ei pidä odottaa enempää kuin ihmisluontomme rajat sallivat, mutta siitä huolimatta väitän, että se on upea ja hämmästyttävä luomus”, Benner kirjoittaa. Juuri demokratian ja ihmisluonnon yhteentörmäys tekee kirjasta niin kiehtovan. Suosittelen tutustumaan!