Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Surrealistitaiteilija Leonora Carrington (1917–2011) oli yksi surrealistisen taideliikkeen keskeisiä nimiä ja 1970-luvulla Meksikossa naisten vapautusliikkeen perustajia. Siinä sivussa Carrington julkaisi 1970-luvun loppupuolella kaksi romaania ja hän on tehnyt myös näytelmän, muistelmat ja novellikokoelmia. Suomalaisille lukijoille Carringtonin kirjailijanura tuli ensisijaisesti tutuksi Suurteoksia 2 -kokoelmasta, jossa E. L. Karhu teosta esitteli. Sitä myötä se on nyt saatu kokonaisuudessaan suomeksi Kristiina Drewsin suomennoksena, osana Kosmoksen feministististen klassikoiden sarjaa.
Kuulotorven pääosassa on 92-vuotias Marian Leatherby, joka asuu poikansa perheen kanssa jossain Meksikoa muistuttavassa maassa. Hän haaveile Lappiin pääsemisestä ja on lähes kuuro. Marian saa eksentriseltä ystävältään Carmellalta lahjaksi hienon kuulotorven, joka antaa mahdollisuuden kuunnella, mitä ihmiset oikeastaan sanovat. Marianille käy ilmi, että hänen perheensä suunnittelee Marianin sulkemista laitokseen.
“Meidän isoäitiä”, Robert sanoi, ”voi tuskin sanoa ihmisolennoksi. Se on kuolaava kasa lahoavaa lihaa.”
Niinpä Marian löytääkin itsensä pian Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämästä vanhainkodista, jota rahoittaa amerikkalainen aamiaismurojen valmistaja. Luvassa on tehokkaasti järjestettyä ja edullista hoitoa. Päärakennus on linna, jota ympäröi joukko eriskummallisia rakennuksia: on sveitsiläisiä alppimajoja, junanvaunuja, sienimökkejä, jättimäinen egyptiläinen muumio ja ties mitä muuta. Marian majoitetaan majakkaan, jossa suurin osa huoneen kalusteista on maalattu seinälle.
Omituista vanhainkotia johtavat tohtori Gambit ja hänen puolisonsa, johtotähtenään Itsensä Muistamisen periaate ja tavoitteena Persoonallisuuden Objektiivinen Observointi. “Freudilaista henkien manausta”, luonnehtii eräs asukas tohtori Gambitin erikoisosaamista. Asukkaatkin ovat kummallista porukkaa, joukko vanhoja omituisia naisia. Pikku hiljaa kaikki järkevän todellisuuden puitteet alkavatkin rapistua Marianin ympäriltä, kun hän sukeltaa syvemmälle vanhainkodin salaisuuksiin. Kuka, esimerkiksi, on ruokasalin seinän maalauksessa silmäänsä ovelasti iskevä abbedissa?
Kaikkinensa Kuulotorvi onkin kummallinen kertomus, mutta ei sitä kannata aivan silkaksi surrealismiksi tiivistää. Kirja käsittelee myös vanhuutta ja erityisesti vanhoja naisia. Kuten Olga Tokarczuk jälkisanoissaan toteaa, patriarkaatissa naisesta tulee vanhana vielä isompi ongelma kuin mitä hän nuorena oli. Nuoria naisia kahlitaan ja hallitaan monin eri säännöin, mutta vanhoihin naisiin suhtaudutaan epäillen, inhoten ja marginalisoiden. Oma vaaransa onkin naisessa, joka ei enää välitä ja antaa kaikkien patriarkaatin hömpötysten olla omassa arvossaan.
Kuulotorvi sukeltaa vinosti silmää iskien myyttien maailmaan ja pullahtaapa tarinaan jonkun mutkan takaa Graalin maljakin. Ilahduttavalla tavalla normeja kyseenalaistava romaani on omituinen, lukijaa pakeneva ja huvittava.
