Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Liv Strömquist jatkaa ristiretkeään myöhäiskapitalistista yhteiskuntaa, patriarkaattia ja niiden yksilölle kohdistamia mielipuolisia vaatimuksia vastaan. Pythia puhuu käsittelee taas valikoimaa aiheita, joita yhdistää sosiologinen ote, feminismi ja vallitsevien olojen kyseenalaistaminen.
Ensin päästään tutustumaan Carroll Righteriin (1900–1988), amerikkalaiseen julkkisastrologiin, joka oli Ronald Reaganin keskeinen neuvonantaja. Theodor Adorno teki 1950-luvulla tutkimuksen Righterin kolumnipalstasta. Kolmen kuukauden tutkimuksesta syntyneessä esseessä Adorno toteaa, että Righterin neuvoissa toistuu kaksi ylitse muiden: ”näytä hyvältä” ja ”pidä hauskaa”. Tätäkö on se tähdistä tuleva viisaus, jota ihmisten pitäisi seurata?
Tähän kytkeytyy monenlaista nykyaikaista hauskanpitopakkoa, ja Strömquistin lopputulema onkin, että tämä kosminen vaatimus tai myöhäiskapitalistinen pakko ”pitää hauskaa” lopulta eliminoi koko hauskanpidon mahdollisuuden.
Toinen osio käsittelee kuolemanpelkoa. Ihmiset tietävät, että jonain päivänä me itse ja kaikki joita rakastamme kuolevat. Miten tämän tiedon kanssa pitäisi elää? Strömquist nostaa esiin Katariina Sienalaisen, 1300-luvulla eläneen pyhimyksen, joka omisti elämänsä ankaralle uskonnolliselle asketismille. Aikoinaan kuolema ei siis kenties ollutkaan niin iso juttu, kun taivaassahan sitten tavataan. Mutta entäs sitten, kun uskonnollisuus on hiipunut?
Kuolema on muuttunut pyövelistä vanginvartijaksi, toteaa sosiologi Zygmunt Bauman, ja nyt ihmisen pitää keskittyä kaikin voimin pitämään huolta itsestään ja taistelemaan kuolemaa vastaan. Kuolema on yksilöllinen tapahtuma, kirjoittaa Bauman, ja seurausta jostain, mitä ihminen on tehnyt ja mitä olisi voinut välttää. Elämästä tulee kuoleman varjossa hiiviskelyä.
Ja niin edelleen – Strömquist käsittelee myös rakkauselämää, manosfääriä, hyviä neuvoja ja monenlaista nykyajan hullutusta. Päähän tässä menee pyörälle, kun ajattelee, miten monella tavalla pientä ihmistä poljetaan maan tasalle. Yleinen sävy ja tapa käsitellä aiheita on tuttu Strömquistin aikaisemmista kirjoista, mutta yksityiskohdissa on tietysti kaikenlaista uutta.
Huomaan suhtautuvani Strömquistiin hieman aikaisempaa kriittisemmin. Isoin syy on Riina Tanskanen: kun olen lukenut Tympeitä tyttöjä, Strömquistin työt ovat hieman kalvenneet. Tanskanen on niin paljon taitavampi tekijä: Strömquistin piirrosjälki on tunnistettavaa ja persoonallista, mutta Strömquistin tapa sijoittaa tekstiä luiroina kiemurteleviin puhekupliin on yksinkertaisesti ärsyttävää, koska se vain vaikeuttaa hyvin tekstipitoisen sarjakuvan lukemista. Pykälä lukijaystävällisyyttä tekisi hyvää.
Toinen ero Strömquistin ja Tanskasen välillä kiteytynee sukupolveen. Strömquist tuntuu olevan sitä sukupolvea feministejä, jotka ovat kärkkäitä osoittelemaan virheitä maailmasta – ja niitä virheitä totta tosiaan riittää – mutta toisinaan tämä kriittisyys menee yli, kohdistuu vähän kummallisiin suuntiin ja äityy esimerkiksi oudoksi vihamielisyydeksi sellaisia naisia kohtaan, jotka eivät elä kriitikon mielestä oikealla tavalla. Strömquistillakin on tässä albumissa joitain kohtia, joissa pointti tuntuu olevan hieman hukassa. Lisäksi jatkuva kriittisyys ilman mitään näkemystä siitä, miten asiat voisivat olla toisin, on yksinkertaisesti väsyttävää. Tanskasen töissä kriittisyyttä tasapainottamassa on herkkyyttä, jota Strömquistilta ei löydä.
Strömquistin töistä tähän asti nauttineille Pythia puhuu on kuitenkin sikäli aivan turvallinen valinta, että se edustaa vahvasti sitä samaa, mitä Strömquist on tähänkin asti tehnyt. Jos Strömquistin tyyli ei ole tuttua, suosittelen aloittamaan Kielletystä hedelmästä tai Prinssi Charlesin tunteesta.
