Olin aivan viattomasti etsimässä Moebius-pienkustantamon sivuilta tietoa muista kirjoista, kun silmiini sattui Moebiuksen vuonna 2023 julkaisema suomennos Robert Cooverin Sisäkölle piiskaa -pienoisromaanista. Alun perin vuonna 1982 ilmestynyt, helposti kertaistumalla luettavan mittainen tarina on parodiaa viktoriaanisesta eroottisesta kirjallisuudesta ja asettuu jonnekin kokeellisen kirjallisuuden spektrille.
Kirjan asetelma on yksinkertainen. On isäntä, on sisäkkö, on huone jossa isäntä herää ja jota sisäkkö tulee siivoamaan. Sisäkkö on uuttera ja pyrkii tekemään parhaansa, mutta jotenkin tilanne kääntyy jollain tapaa aina siihen, että sisäkkö on isännän piiskattavana. Kukaan ei oikeastaan nauti tästä piiskaamisesta, mutta kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen erilaisin variaatioin.
Aloitetaan ilmeisestä: kirjassa on jonkunsorttinen sadistinen pohjavire, joka perustuu siihen että valtaa pitävä isäntä, yläluokkainen mies, kohdistaa väkivaltaa alistetussa asemassa olevaan sisäkköön, joka on nuori nainen. Kuvio on vähän tätä monimutkaisempi, isäntä esimerkiksi on lopulta aika hukassa koko asian kanssa ja nojaa johonkin epämääräiseen käsikirjaan, mutta jonkinlaisesta yläluokkaisesta naisvihasta on lopulta kyse, jostain ruumiillisen kurittamisen kierteestä, joka on isännän omassa lapsuudessa opittu. On ihan ymmärrettävää, jos tällaista ei halua lukea. Sisäkkö on kuitenkin tarinan henkilöistä se kiinnostavampi.
Kirjassa on kuitenkin enemmänkin tasoja. Sen symboliikka elää, kiemurtelee ja hajoaa lopulta palasiksi, kun toistot toistuvat. Pinnan alla kuplii kaaos, joka manifestoituu esimerkiksi isännän vuoteesta löytyvinä erikoisina esineinä. Isännän erektio mainitaan toistuvasti, mutta sen tehtävä on pääasiassa epäonnistua. “Hän seisoo hylättynä iltapäivän auringossa kosteiksi muuttuneissa pyjamanhousuissaan, kun sisään lentää lintu ja laskeutuu hänen erektiolleen, mitä siitä nyt on jäljellä.” Ei tässä mitään hyperseksuaalista alfaurosta kuvata, ei.
Sisäkölle piiskaa on mahdollista lukea metaforana monenlaisille toimille, joissa asetutaan kerta toisensa jälkeen alttiiksi piiskaamiselle – kuten vaikkapa kritiikin armoille asettuvasta kirjailijasta. Uskonnollista kuvastoakin riittää; sehän on aina kylläinen maasto tulkinnoille. Välillä Coover tuntuu puhuvan nykyaikaisesta tietotyöstä: “Mutta vailla käskijöitä hänen osansa on omistautua abstraktioille, vailla varmuutta siitä, milloin on onnistunut, milloin ei, tai edes siitä, onko ymmärtänyt abstraktiot oikein; tytöllä puolestaan on hänet eikä tämä siis tarvitse ketään muuta.”
Coover nautiskelee piiskauskuvauksissa, mutta kirjassa on myös viehättävää absurdiutta ja huumoria, sopivaa kepeyttä ja – tarinan romahtaessa toistojen myötä – miellyttävää kokeilevuutta. Kustantaja ja suomentaja Heikki Karjalainen on tehnyt kelpo työtä suomennoksen parissa; Cooverin sanaleikit ovat epäilemättä tarjonneet vähän päänvaivaa, mutta lopputulos tuntuu enimmäkseen oikein luontevalta. Erikoinen kirjallinen välipala on nopeasti luettu, mutta jättää jäljen pidemmäksi aikaa.






