Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nykyään roolipelit ovat niin iso ja melkeinpä itsestäänselvä osa populaarikulttuuria, että on helppo unohtaa miten pienestä kaikki alkoi. Tähän hätään tulee Fred van Lenten käsikirjoittama ja Tom Fowlerin kuvittama Gamemasters, joka on tiivis ja viihdyttävä sarjakuvaopastus roolipelien yllättävään historiaan.
Roolipelien juuret ovat realistista sotaa simuloivissa sotapeleissä. 1800-luvulla Preussissa kehitettyä Kriegspieliä käytettiin aikanaan armeijan koulutukseen, josta se vähitellen 1900-luvulle tultaessa levisi myös siviiliharrastajien suosioon miniatyyrisotapelien muodossa. Tässä iteraatiossa oli jo olemassa roolipelimäisiä elementtejä, kuten neutraali tuomari (toisin sanoen pelinjohtaja), joka valvoi sääntöjen noudattamista ja ratkaisi tulkinnanvaraiset tilanteet. Pelissä myös käytettiin monitahokkaita noppia, joiden avulla voitiin laskea tarkat todennäköisyydet erilaisille tapahtumille.
Tarvittiin kuitenkin vielä muutama innovaatio: mitä jos pelaajat ohjaavatkin yksittäisiä hahmoja joukkojen sijaan? Tätä innovaatiota tapailtiin ensimmäistä kertaa David Wesleyn Braunstein-pelissä, joka sijoittui kuvitteelliseen saksalaiseen Braunsteinin kaupunkiin Napoleonin sotien aikaan. Sen sijaan, että pelaajat olisivat ohjanneet rykmenttejä, Wesley antoi jokaiselle pelaajalle yhden roolin: yksi oli kaupungin pormestari, toinen kirjakauppias, kolmas pankkiiri, neljäs vakooja ja niin edelleen. Pelaajat lopulta upposivat hahmojen väliseen draamaan siinä määrin, että itse taisteluja ei päästy pelaamaan lainkaan.
Pelissä mukana ollut Dave Arneson innostui konseptista ja lähti kehittämään ideaa eteenpäin omassa Blackmoor-pelissään. Tolkien-fanina Arneson siirsi pelin historiallisen sodankäynnin sijaan fantasiamaailmaan. Hän hylkäsi lopullisesti armeijat ja laittoi pelaajat ohjaamaan yksittäisiä hahmoja, jotka laskeutuivat Blackmoorin linnan kellareihin taistelemaan hirviöitä vastaan. Arneson myös keksi, että hahmot voivat kehittyä ja kerätä kokemusta pelistä toiseen, sen sijaan, että peli nollautuisi joka kerta.
Tässä pelissä mukana oli Gary Gygax, joka välittömästi ymmärsi idean nerokkuuden, mutta ymmärsi myös miten Arnesonin säännöt olivat liian löyhät ja perustuivat liikaa vapaaseen soveltamiseen. Gygax puolestaan otti Arnesonin luoman konseptin ja yhdisti sen omaan Chainmail-sotapeliinsä luoden tarkan, matemaattisen sääntörungon. Tästä yhteistyöstä syntyi lopulta Dungeons & Dragons, ensimmäinen roolipeli vuonna 1974.
Kuvatessaan näitä roolipelin varhaisia vuosia sarjakuva on parhaimmillaan. Nykyaikaa kohden roolipelimarkkinat tietysti laajentuvat ja kilpailu kiristyy, mutta tämä puoli tarinasta tuntuu hieman kiirehdityltä. Sentään Pathfinderin nousu Dungeons & Dragonsin merkittävimmäksi haastajaksi tulee selväksi. Enimmäkseen sarjakuvan näkökulma siis pysyy Gygaxin perinnössä, eli Dungeons & Dragonsissa ja miten Gygaxin alkujaan perustama yritys päätyi lopuksi kiistanalaiseksi osaksi viihdejätti Hasbron brändiportfoliota.
Tämän tarinan matkan varrelta muutama seikka herätti ajatuksia. Kuuluisa 1980-luvun roolipelien ympärillä pyörinyt saatananpalvontapaniikki tulee tietysti käsiteltyä, mutta minulle ei ollut tuttu GURPS-roolipelijärjestelmään liittynyt kalabaliikki, joka kuulostaa melkein yhtä hullulta. Roolipelitalo Steve Jackson Games oli 1990 julkaisemassa roolipeliä GURPS Cyberpunk, joka oli nimensä mukaisesti scifiopas, joka sisälsi fiktiivisiä sääntöjä futuristiseen hakkerointiin, ja dystopisen tulevaisuuden muihin yksityiskohtiin.
Kirjoittaja (joka oli myös tosielämän hakkeri) oli kuitenkin tehnyt taustatutkimuksensa sen verran hyvin, että projekti herätti myös salaisen palvelun huomion. Roolipelin käsikirjoitus meni tietotekniikkaa ymmärtämättömiin viranomaisiin niin sanotusti täydestä, joka johti lopulta Steve Jackson Gamesin ratsiaan ja pelin sekä koko yrityksen aineiston takavarikkoon. Sekoilu ajoi peliyrityksen melkein konkurssiin, mutta positiivisena puolena tapahtumat sentään synnyttivät EFF-järjestön, joka puolustaa digitaalisia oikeuksia ja sananvapautta verkossa vielä tänäkin päivänä (myös Suomessa).
Tässä kiteytyy paljon siitä, miksi roolipelit ja oikeastaan pelit ylipäätään ovat niin kiinnostavia. Niihin on aina heijastunut syystä tai toisesta paljon yhteiskunnallisia pelkoja. Vähintään pelit ovat ajanhukkaa, luultavasti ne pilaavat ainakin nuorison, ja toisinaan niihin yhdistetään suorastaan demoniset voimat; voi nuoruuden kultaisia muistoja Pokémon-korttien ”noituudesta” 1990-luvulla! Kuitenkin pelit vastaavat johonkin ihmisen perustavanlaatuiseen tarpeeseen, sen verran sinnikkäästi niitä on pelattu ajasta ja yhteiskunnasta toiseen. Roolipelien erityislaatuisuus liittyy niiden tarinankerronnalliseen ja improvisoivaan luonteeseen.
Sarjakuvan hieman kiirehditty loppu olisi voinut vielä hieman enemmän syventyä pohtimaan tätä roolipelien omalaatuista luonnetta, mutta kokonaisuutena Gamemasters on oikein näppärä tiivistys roolipelien hieman kummallisesta ja värikkäästä historiasta. Kun mukaan sekoittaa Tom Fowlerin miellyttävän kuvituksen ja Bill Crabtreen ammattimaisen värityksen niin lopputuloksena on oikein hyvä valinta kenen tahansa roolipeliystävien hyllyyn.
