Tämä kirja on varsinainen aarre, sillä odotin sitä ja olin niin iloinen, kun sen sain ja kuinka pääsin siihen tutustumaan. Se on oikea aarrearkku, sillä niin täynnä se on tarinoita Remusta, hänen lähellä elävistä ihmisistä ja ylipäätään elämästä, joka paikoitellen on ollut varsin ihmeellistä.
Hurriganes ja sen keulahahmo ovat jossain määrin aina kuuluneet elämääni. Hurriganesin musiikin tempo on juuri se sama rytmi, jolla olen omaa elämääni elänyt. Se ottaa ja se vie ja etenkin autoa ajaessa sitä ei voi kuunnella, koska se tulee kalliiksi.
Osa tässä kirjassa vastaan tulleista tarinoista on tuttuja muista kirjoista, mutta suurin osa on uusia ja kiinnostavia. Tututkin tarinat tulevat esiin eri lailla, koska onhan kirjailijan oma leima aistittavissa. Otin vastaan kaiken ihan innoissani, sillä aina olen tykännyt ihmisistä, jotka ovat uskaltaneet olla jotain muuta kuin osa massaa. Remu on omassa persoonassaan varsin raikas ja niin ihanan omintakeinen.
Muutaman kerran olemme tavanneet ihan kasvotusten ja hänen kommunikointinsa on sitä luokkaa, että se jää mieleen. Kun tapasimme eka kerran Porvoossa, hän katsoi farkkujani ja tuumasi: ”Mageet byysat”. En silloin edes ajatellut sitä, miten tärkeitä Remulle ovat vaatteet, mutta se tulee esiin moneen kertaan tässäkin kirjassa.
Kirjassa kerrotaan paljon ihmisistä, jotka ovat Henry Aaltosen sukulaisia ja se onkin sellainen kiva historian havinaa havitteleva episodi. Mennään ajassa taaksepäin sen verran kuin se on mahdollista. Sukulaisten ja perheen lisäksi kohteeksi ovat päässeet monet muut, jotka ovat Remun kanssa hommia tehneet.
Kuvia on paljon. Pitkin matkaa mustavalkoisia otoksia ja sitten on värikuvaliite. Kuvat ovat aina niitä tarinaa tukevia ja kannattavia oheisjuttuja. Viihdyin tämän kirjan parissa pitkään ja lähes hartaudella.
Emilia Miettinen on tehnyt valtavan työn tämän kirjan valmiiksi saattamiseen. Olen kunnioituksesta lähes sanaton. Asettelen opuksen nyt hellin käsin minun aarteideni vitriiniin!






