Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jessica Haapkylän hiljattain ilmestyneessä kirjassa Itämeri törmäsin hämmentävään tietoon: Itämereen on upotettu iso määrä kemiallisia aseita. En ole ainoa henkilö, jolle asia tulee yllätyksenä, sillä ongelma on ylipäätään huonosti tunnettu. Itämeri käsitteli aihetta osana isompaa kokonaisuutta, joten nälkä tietää asiasta enemmän jäi. Onneksi Paula Vannisen uutuuskirja tulee hätiin.
Vanninen on syytä esitellä tässä yhteydessä hieman tarkemmin. Vanninen johti Verifiniä vuosina 2005–2023 ja toimi sen tutkimusjohtajana 1996–2002. Verifin on Helsingin yliopiston kemian osaston yksikkö, joka tukee kemiallisten aseiden kieltosopimuksen valvontaa ja kehittää kemiallisten taisteluaineiden tutkimusmenetelmiä sekä antaa alaan liittyvää koulutusta. Aika harvalla on siis samanlaista asiantuntemusta kuin Vannisella.
Ongelmien juuret johtavat toiseen maailmansotaan, jonka jälkeen liittoutuneet upottivat Itämereen ja Pohjanmereen kemiallisia taisteluaineita sisältäneitä ammuksia. Pääosa työstä tehtiin 1947–1948, ja tuolloin ei paljoakaan ajateltu turvallisuusasioita, saati ammusten ympäristövaikutuksia. Naiivisti ajateltiin, että myrkylliset kemialliset yhdisteet yksinkertaisesti laimenevat merivedessä. Esimerkiksi Bornholmin syvänteeseen upotettiin yli 30 000 tonnia ja Skagerrakin ja Måseskärin upotusalueelle noin 170 000 tonnia kemiallisia ammuksia.
Tyypillisesti lasti upotettiin koko laivan mukana, mutta joskus lastatut ammukset heitettiin laidan yli. On myös olemassa vahvaa näyttöä siitä, että osa aseista heitettiin matkan varrella laidan yli eikä viralliselle upotuspaikalle. Silloinkin kun aseet päätyivät sinne minne piti, ne ovat voineet syystä tai toisesta lähteä ajelehtimaan. Ammuksia on sittemmin huuhtoutunut Tanskan ja Puolan rannikoille, ja joskus niitä jää kalastajien verkkoihin – usein ikävin seurauksin.
Vaaratilanteet eivät kuitenkaan jää tähän. Toisin kuin aikanaan uskottiin, ammukset vuotavat ympäröivään meriympäristöön ja päätyvät sedimentteihin, meren pohjaveteen ja merieliöihin. Hajotessaan kemiallisista aseista syntyy myös muuntautumistuotteita, joiden vaikutusta vesistöön ja eliöstöön ei tunneta. Koska sodan aikana ammuksiin käytettiin kaikenlaatuista metallia, jopa metalliromua, on vaikea sanoa milloin aseiden vuotaminen kunkin ammuksen kohdalla alkaa tai loppuu. Joidenkin arvioiden mukaan ne vuotavat vielä yli sata vuotta, joten ihan pian ongelma ei ole ratkeamassa.
Vanninen avaa merenpohjaan unohtuneiden kemiallisten aseiden tutkimusta ja vaikutuksia. Hän kuvaa, miten ammuksia kartoitetaan ja tutkitaan, mitä kemialliset analyysit kertovat niiden vaaroista sekä miten mikrobit vaikuttavat taisteluaineiden hajoamiseen. Luonnollisesti kirjassa myös avataan, miten aseiden riskiä olisi mahdollista torjua ja itse ammuksia tuhota, joko merenpohjassa tai maalla.
Yllättävää on, että mereen upotettuja aseita alettiin tutkia laajemmin vasta 2005, joten paljon työtä on vielä edessä. Kirja onkin tärkeä puheenavaus. Vanninen pohtii, miten tieteellisiin artikkeleihin päätyvä tieto jää usein lähinnä vähälukuisten tutkijoiden käyttöön, vaikka olisi tärkeää kommunikoida asioista myös suurelle yleisölle. Usein taustalla on silkka varovaisuus, ajatellaan että tietoa ei ole vielä tarpeeksi.
Vanninen riisuu onnistuneesti salaperäisyyttä aiheen ympäriltä, vaikka tekeekin sen tutkijan tarkkuudella. Teksti on toisinaan maallikolle liiankin teknistä, mutta jos kohdat eri yhdisteiden kemiallisista rakenteista onkin haastavia, niin tällaisten yksityiskohtien yli on myös helppo hypätä. Itämereen upotetut kemialliset aseet on tiivis mutta tärkeä kirja, ja toivottavasti saa aikaan antaitsemaansa julkista keskustelua.