Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys

Kirjallisuuden yksi suuri hyöty on välittää tietoa eri ihmisille ja uusille sukupolville niin, ettei pyörää tarvitse aina keksiä uudestaan, vaikka ei siitä haittaa olisi harjoituksen merkeissä. Mutta koska meillä on aina kiire kohti suurta tuntematonta, on toki hyvä, että kirjallisuutta ja kirjoja on olemassa. Mutta mitä sitten kirjallisuus tietää? Siitä, mitä kirjalliset tekstit paljastavat tai kätkevät, on keskusteltu niin innokkaasti että asiasta on usein vaikea keksiä jotain uutta sanottavaa.

Näin pohtii yhdysvaltalaisen Virginian yliopiston kirjallisuuden professori Rita Felski kirjansa luvussa ”Tieto”. Kirjan punaisena lankana on pohtia motiiveja ja mysteereitä, miksi luemme. Kirjallisuuden lukemisen taustalla on hänen mukaansa halumme tietää, tunnistaa, lumoutua ja järkyttyä. Manifestiksi hänen mukaansa tämä kirja on outo, ei lintu eikä kala vaan ärsyttävä, kömpelö olento, joka ei ole kunniaksi alkuperälleen.

Kirjoittajan itsensä mukaan yhdellä tapaa se kuitenkin edustaa täydellisesti lajityyppiään: yksipuolisena ja kieroon katsovana se jankuttaa vain yhtä asiaa, soittaa vain yhtä säveltä, ja tarjoaa vain yhden ja saman näkemyksen; yksi ajattelutapa on tullut tiensä päähän, ja se on hänen mukaansa ”ideologiakritiikin hyvin öljytty koneisto, oireita jäljittävän lukemisen röntgenkatse ja sujuviksi harjoitetut liikkeet, jotka osaltaan tuottavat epäilyksen hermeneutiikkaa”.

Mutta mistä kirjan omituinen nimi Kirjallisuuden hyödyllisyys? Eikö yleisen käsityksen mukaan kirjallisuus sinänsä ole jo itsessään eräänlainen korkeamman ajattelun välittäjä sukupolvilta toisille ja siksi hyödyllistä? Ehkä, mutta Felski haluaakin valinnallaan puolustaa sanan ”hyödyllisyys” laajempaa määritelmää, joka tarjoaisi vaihtoehdon sekä kiihkeille väitteille kirjallisesta toiseudesta että tekstin ymmärtämiselle niin, että niistä erottuvat poliittisten ja ideologisten rakenteiden luut.

Hyödyllisyys ei aina ole hänen mukaansa strategista tai päämäärätietoista, manipuloivaa tai ymmärrykseen pyrkivää. Siihen ei tarvitse liittyä välineellisen rationaalisuuden mahtia eikä tarkoituksellista sokeutta muodon moninaisuutta kohtaan. Felski uskaltautuu väittämään jopa, ettei esteettistä arvoa pysty irrottamaan hyödyllisyydestä, ja että kohtaamiset tekstien kanssa ovat arvaamattomia ja monitahoisia luonteeltaan. Mitä hän sillä oikein mahtaa tarkoittaa?

Ainakin sitä, ettei käytännönläheisyys tuhoa poeettista eikä sulje sitä pois, kun hän esittää omaan tapaansa kirjallisuuden tarkoituksen piilevän sen hyödyllisyydessä, avaa tutkimukselle laajan kirjon: ”Tunteita, käytäntöjä, odotuksia, toiveita ja haaveita ja tulkintojen kirjon, joka William Jamesin sanoin on moninainen yli kaiken ymmärryksen, mutkikas, sekainen, tuskallinen ja hämmentävä.”

Mutta myös sitä, että usein siteeraamansa Amanda Anderssonin tavoin tutkijat näkevät liioiteltuja vaikuttavuuksia tekstien rakenteiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden välillä ja olettavat kirjallisten muotojen ja laajojen poliittisten vaikutusten välillä vallitsevan välttämättömän kausaalisuuden, vaikka de facto poliittista tehtävää ei päättelemään tai johtamaan kirjallisesta rakenteesta.

Felski vaikuttaakin alussa turhautuneelta kirjallisuuden laajan tehtävän edessä ihan kuin se olisi törmännyt seinään, kun hän kysyy: ”Mitä virkaa on naamioiden riisumisella, kun tiedämme vallan hyvin, mitä niiden alta löytyy? Vieraantuminen on rauennut doksaksi, joka itsepintaisuudessaan ja dogmaattisuudessaan vetää vertoja hänen mukaansa varmuuksille, joita sen oli määrä purkaa.” Kritiikki on suunnattu nykypäivän pinnallisuutta ja kiirettä vastaan sivistyksen ja tiedon puolesta.

Se onkin arvokas ja vaikea tehtävä, minkä takia sallimme kirjoittajan alussa esittämät madonluvut ja ärripurrit kaikelle sille nykymenolle, mikä vie meitä koko ajan taaksepäin vanhakantaisiin ja ummehtuneisiin ajatusmalleihin juuri, kun ihmiskunta luuli pääsevänsä nerokkailla oivalluksillaan oman kohtalonsa yläpuolelle ja lähemmäs ihmisen ikuisen arvoituksen ratkeamista. Tehtävä on vaikea. Entä miten kirjallisuudentutkijat löytävät järkeviä ja uusia perusteluja kirjojen lukemiselle?

Yksi näkemys lähtee siitä, kirjallisuudentutkimus saa syyttää huonosta tilanteestaan vain ja ainoastaan itseään. Teorian nousu johti kirjallisuuden kuolemaan, kun sanataideteokset haudattiin sosiologisten saarnojen ja mahtailevan proosan alle.

Felskin mukaan tämän syytöksen logiikkaa on vaikea löytää. Perusteluksi hän löytää vanhan väittämän, että luemme vahvistaaksemme omaa minäämme ja saadaksemme tietää, mistä se on innostunut.

Meille tarjotaan asennoitumista, johon kuuluu analyyttinen etäisyys ja kriittinen, valpas epäilys – humanististen tieteiden tutkijat kärsivät ironian ylivallasta, jota ajaa ylenmääräinen tarve panna kaikki pelokkaisiin lainausmerkkeihin. Valittavaksi tarjoutuvat ongelmallistaminen, kyseleminen ja kumoaminen, nuo nykyisen ajattelun syvään juurtuneet muodot.

Kyse on tietenkin kriittisestä lukemisesta. Felski kuitenkin pilkkaa juuri sitä. sillä se on hänen mielestään kirjallisuudentutkimuksen pyhä malja, joka manataan esiin tavoitejulistuksissa, valmistujaispuheissa ja keskusteluissa dekaanien kanssa: ”Se on iskulause, joka itsepintaisesti näkee kaiken arvon lukemisessa eikä lainkaan arvoa luetuissa teksteissä.”

Felski on toista mieltä ja esittää lisää asian suhteen sarkastisia kommentteja. Jo tässä vaiheessa lukija huomaa kirjan olevan tutkijoiden välistä ja sisäistä keskustelua hieman siitä ja tästä. Mutta Felski lisää kierroksia ja hänen monologinsa alkaa innostaa, ja lukija alkaa pitäytyä ajatuksesta lukemisen olevan yhden suuremmista nautinnoista, joita yksinolo voi tarjota.

Emme lue pelkästään siksi, ettemme voi tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys on niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe- ja tunne-elämän murheiden vaikutuksesta. Hyvä kirja on aina myös hyvä ystävä.

Siksi kysymys siitä, miten tulisi lukea, johtaa aina myös lukemisen motiiveihin ja tarkoituksiin. Sillä jos ihmisen on tarkoitus säilyttää edes jonkinlainen kyky muodostaa omat arvionsa mielipiteestä, on Felskistä tärkeää, että he jatkavat lukemista oman itsensä takia. Älä siis lue siksi että voisit väittää vastaan ja hämmentää, vaan siksi että voit keskustella ja olla myös yksin.

Lukeminen on nautinto ja avain onneen myös siksi, että osaisimme hieman enemmän punnita ja harkita. Lukeminen on siis pikemminkin yksinäisyyden käytäntö kuin mikään koulutuksellinen hanke. Esikuvansa lukijana olisi parhain kaikista: tohtori Samuel Johnson, joka tunsi ja osasi myös ilmaista lukemisen voiman ja rajoitukset, ja viitoitti tietä älylliseen lukemiseen.

Toisaalta Lennard Davisin jyrkässä kirjallisuuden ideologisuutta korostavassa väitteessä vaikuttaa olevan perää ainakin silloin, kun kirjallisuus lipsahtaa viihteeksi tai halpahintaiseksi hömppäviihteeksi. Davisin ideassa on silloin järkeä, kun hän väittää fiktion tehtävä olevan pönkittää status quota ja suojella radikaaleilta pyrkimyksiltä sekä lopulta verhota lukijoiden silmät.

Mielipidettä on syytä pohtia tarkemmin eikä pidä häpeillä sitä, ettei sitä ymmärrä tai ole samaa mieltä sen kanssa osin siksi, että se ei tunnu istuvan helpolla totuttuun ajatuskaanoniin.

Tässähän kirjallisuudella, kaikenlaisella, on oma pyhä tehtävänsä, avata mielemme katsomaan ulos ja ylitse horisontin. Jotkut näkevät tässä myös mahdollisuuden mielenmuokkaukseen eli propagandaan tai demagogiaan aitouden ja totuuden kustannuksella kuin politiikka manipulaation välineenä.

Mutta Felski hieman tarkentaa väitettään ideologisesta kirjallisuudesta, joka on hänen mukaansa sitä, kun etukäteen päätetään kirjallisten teosten voivan olla tiedon kohteita mutta ei koskaan tiedon lähteitä. Se tarkoittaa ovien sulkemista ajatukselta, että kirjallinen teksti voi tietää yhtä paljon kuin teoria, tai jopa enemmän. Mitä hän tällä mahtaa tarkoittaa?

Kirjassa on yllättävän monia epäselviä kohtia. Ne on sellaisiksi tarkoitettukin, ihmisen mielikuvitus ja mieli löytää kyllä kaiken tämän tarkoituksen seasta omat polkunsa kulkea.

Kirjoittajan ominta alaa on feministinen tutkimus. Esipuhe selvittää hänen aikeitaan kirjan sanoman suhteen ja sisältää osuvan esseen kirjallisuuden hyödyllisyydestä. Michel Foucaultin vihjeen mukaisesti monet näkökulmat kiertävät toissijaisuuden ongelman olettamalla kirjalliset tekstit pikemmin itselähtöisesti muovautuviksi representaatioiksi, jotka loihtivat esiin uusia näkemisen tapoja, kuin ennalta määräytyneiksi poliittisten totuuksien kaiuiksi tai vääristymiksi.

Edellinen kuulostaa monimutkaiselta sanottuna kummalliselta, mutta osaa Felski olla napakka ja selvä tarvittaessa: ”Useampia lukijoita nyt vain eivät kiinnosta historian hienoudet. Kun he valitsevat menneisyyteen sijoittuvan kirjan, he toivovat puhuttelevan heitä tässä ja nyt.” Felski toteaa, että nykyisin on jo selvää, ettei tulkinta ole koskaan puolueetonta tai objektiivista, vaan sitä muovaa aina se, mistä tutkijat käyttävät nimitystä lukijan ”subjektipositio”.

Edellinen lainaus kertoo, ettei kirja ole sittenkään tehty meille tavallisille kirjallisuudesta eri syistä kiinnostuneille lukijoille, vaan enemmänkin ehkä ”subjektipositiota” ammatikseen pohtiville kirjallisuuskriitikoille- ja tutkijoille. Silti kirjaa kannattaa aina sieltä täältä selailla omien kiinnostuskohteiden sekä ymmärryksen sallimana sopivat kohdat luettavaksi poimien kuin kriittiseksi ja tiedolliseksi varastoksi lukemista ja kirjoja varten.

Akateeminen ja vaikea kirja on, eikä se yritä sitä edes turhaan peitellä. Ei sen tarvitsekaan. Joku voisi sarkastisesti todeta, että kirjallisuuden hyödyllisyys on aina katsojan omassa mielessä. Mutta sen sijaan että sitä laajemmin pohtisi, pitäisi pohtia onko sittenkään tällainen pienen piirin kirja tarpeen? On minusta ja siksi suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille uteliaille lukijoille erääksi arvokkaaksi kirjalliseksi kotiraamatuksi opiksi ja ojennukseksi.