Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alussa oli haju. Nimesin sen ensin dramaattisesti kuoleman hajuksi, mutta tajusin vähitellen, että haju ei tullut kuolemasta, ei edes lähestyvästä.
Näin aloittaa dramaattisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan väitöskirjansa Tanja Kuronen, joka kysyy: voisiko kansalaispalkattu kansalaistyö purkaa hoivapommin, jonka sytytyslanka palaa jo, ja vastaa monen auktoriteetin suilla, että voi kun yritetään. Kirja on järkyttävää luettavaa.
Kurosen kirja oli aikoinaan tarpeellinen herättäjä maassa, jossa mätänee joka vuosi maailmalla kovassa kurssissa olevia luonnonmarjoja sadoilla miljardeilla metsiin. Ei ole siksi suuri ihme, ettei kukaan ole vieläkään vakavasti kiinnostunut tulevan aikakauden ylivoimaisesti tärkeimmästä tosiasiasta, eli käyttämättä jäävästä ihmistyöstä apuna inhimillisyyden uhkien edessä.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustui 2000-luvun alkuun pitkälti tehokkaaseen elämän eriyttämiseen ikäraamien sisälle. Koko elämämme oli ruotsalaismallin mukaan suunniteltu tarkasti kuljettavaksi vauvasta vaariin – syntymästä kuolemaan – erilaisten laitosten sisällä, mistä korkeana hintana maksoimme epäinhimillisellä yksinäisyydellä. Nyt tätäkin laitostumista puretaan vauhdilla.
Työelämän tutkija Antti Kasvio ehdotti vuonna 1994 loppua jo silloin huonoksi havaitulle järjestelmälle, yrittäen herättää päättäjiä pohtimaan aktiivista yhteiskuntaa vaihtoehdoksi liian kalliille ja byrokraattiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Silloin ei kukaan kuunnellut, eikä vieläkään.
Vasta nyt yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin muutaman vuoden sisällä laman jälkipuristuksessa, suomalaiset ovat heränneet Kasvion ehdotusten ympärillä tajuamaan hiljalleen, että sen lisäksi, ettei meillä ole varaa pitää yllä nykyisenkaltaista järjestelmää, se on myös sekä tehoton että turruttaa meidät epätodelliseen laiskaan turvallisuudentunteeseen.
Tanja Kurosen kirjan kummallisuuksiin kuuluu jonkinlainen posthippiajattelu kuuluisan Rooman klubin 1960-lukulaisessa jälkijättöisessä pelotteluhengessä, kun hän viimeisillä sivuillaan lopulta paljastaa, millaisen mallin hän synnyttäisi paikkaamaan hoivatyön ongelmia.
Se on huonoksi koettu niin sanottu kolmannen sektorin malli yhdistettynä utopistiseen kansalaispalkkaan, jossa vapaaehtoispohjalla toimivat työtekijät Kuronen valjastaisi ”vastustamaan talouskasvua tekemällä matalapalkkaista työtä yhteisönsä hyväksi”. Näin ei ole käynyt, vaan yksityistäminen on ollut päivän sana ja uutiset yksityisten hoitokotien laiminlyönneistä ratkaisseet jopa vaaleja.