Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun Orlandon ensimmäistä kertaa luin, mutta pitihän teokseen tarttua uudemman kerran, kun siitä ilmestyi uusi suomennos. Kustantamo S&S on ottanut hankkeekseen tehdä uusia suomennoksia Virginia Woolfin teoksista. Ensimmäisinä ovat ilmestyneet Kaijamari Sivillin suomentama Rouva Dalloway ja tämä Kaisa Katteluksen suomentama Orlando.
Orlandon aikaisempi suomennos ei ole ihan yhtä iäkäs kuin Kyllikki Hämäläisen vuonna 1956 ilmestynyt Mrs. Dalloway. Kirsti Simonsuuren suomennos ilmestyi vuonna 1984. Alkuteos ilmestyi vuonna 1928 ja kuvaa ajan kulumista. Päähenkilönä huseeraa nuori aatelinen, Orlando, joka on peräisin kuningatar Elisabetin aikakaudelta eli 1500-luvulta. Siinä missä ympärillä aikaa kuluu vuosisatoja ja lopulta päättyy kirjan julkaisupäivän – torstai 11. lokakuuta 1928 – päättyessä.
Orlando itse vanhenee kirjan mittaan vain 36 vuotta. Matkan varrella hän toimii hovipoikana, rakastuu, lähtee lähettilääksi Konstantinopoliin, muuttuu naiseksi, pakenee romaniheimon matkaan ja palaa Englantiin. Orlandoa kiinnostaa matkan varrella kirjallisuus, erityisesti runous, ja varsinkin 1700-luvulla liikkuu kirjallisissa piireissä, aikakauden suurten runoilijoiden ja kirjailijoiden kanssa.
Kirjaa on kuvattu perinpohjaiseksi kirjalliseksi rakkauskirjeeksi, jonka kohteena on Vita Sackville-West. Teos kommentoi vahvasti naisen asemaa. Yhdysvaltalaisen tutkijan Victoria Smithin mukaan yksi Orlandon ydinteemoista on naiseuden kokemuksen kuvaamisen mahdottomuus: kirjassa on jatkuvaa naiseuden ja tunteiden kuvaamisen mahdottomuutta ja määritelemättömyyttä.
Koska kyse on uudesta suomennoksesta, lienee paikallaan vertailla hieman uutta ja vanhaa. Näin Orlandon mieltymystä kuolemaan ja rappioon kuvaa Simonsuuri:
Mutta vaikka johtuikin todennäköisesti pelkuruudesta tai mieltymyksestä lämpimään olueeseen, että herra Dupper kuvitteli Hänen ylhäisyytensä olevan turvassa hautojen keskellä niin ettei hänen tarvitsisi mennä etsimään tätä, herra Dupper saattoi hyvinkin olla oikeassa. Orlandoa viehättivät nyt merkillisellä tavalla ajatukset kuolemasta ja rappiosta ja kuljeskeltuaan pitkissä käytävissä ja juhlasaleissa kynttilä kädessään, katsoen muotokuviin toinen toisensa perästä, ikään kuin hän olisi etsinyt jonkun henkilön kaltaista yhdennäköisyyttä pystymättä sitä löytämään, hän saattoi sitten nousta suvun kirkkopenkille ja istua tuntikausia tarkkaillen lippujen liikahtelua ja kuutamon leikittelyä lepakon kanssa tai antaen pääkallokiitäjän pitää hänelle seuraa.
Katteluksen suomennoksessa sama kohta kuuluu näin:
Herra Dupperin arvelu, että hänen ylhäisyytensä oli turvassa hautakivien keskellä, saattoi johtua pelkuruudesta tai rakkaudesta kuumaan olueen ja haluttomuudesta lähteä etsintäretkelle, mutta oli silti täysin mahdollista, että se osui oikeaan. Orlando sai tätä nykyä merkillistä mielihyvää kuoleman ja rappion ajatuksista, ja vaellettuaan pitkissä pylväskäytävissä ja tanssisaleissa kynttilä kädessään, katsottuaan loputtomasti muotokuvia kuin olisi turhaan etsinyt jotakuta tiettyä henkilöä hän nousi perheen penkkiin kappelissa ja saattoi istua tuntikausia tuijottamassa viirien väreilyä ja kuunvalon liikettä seuranaan lepakko tai pääkallokiitäjä.
Makuasioitakin nämä ovat, mutta Woolfin pitkät virkkeet rullaavat ainakin minun makuuni sujuvammin Katteluksella. Ihan helppoa luettavaa Woolf ei toki Katteluksen suomennoksessakaan ole, sen verran vuolaana virtaa ajatus. Orlandossa on vaiheensa; toisinaan se on selkeämpi ja etenkin loppua kohden vajoaa sellaiseen tajunnanvirtaan, etten ihan täysin pysynyt mukana. Rouva Dalloway maistui paremmin, mutta on Orlandokin uuden suomennoksen vankasti ansainnut klassikkoteos.
