Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kieltämättä hieman yllätyin, kun huomasin tunnetun tiedetoimittajan uusimman kirjan käsittelevän astrologiaa. Toisaalta, tieteen historian kannalta astronomia ja astrologia olivat pitkään käytössä synonyymejä, erkanihan tähtitiede omaksi tieteenlajikseen vasta 1600-luvulla.
Markus Hotakaisen hieno yleisesitys käy läpi, miksi astrologiaan on uskottu, miten suhtautuminen siihen on muuttunut kautta historian, ja miten eri tavalla eri kulttuurit ovat tulkinneet tähtitaivaan tapahtumia. Tarinan punainen lanka on kuitenkin tieteen vääjämätön kehitys. Astrologiaan perustuva maailmankuva alkoi hiljalleen murentua, kun kävi selväksi, ettei maakeskinen kosmologinen malli pitänyt paikkansa, eikä taivaankansi ollutkaan maasta erillinen, täydellinen henkimaailman valtakunta.
Hetken näytti siltä, että astrologian peli oli kertakaikkiaan menetetty, mutta astrologia löysi uuden kodin populaarikulttuurista. Astrologiasta puhuttaessa onkin pakko myös perehtyä kysymykseen, miksi ihmiset ylipäätään haluavat niin kovasti uskoa siihen.
Alkuperäinen logiikka astrologisten uskomusten taustalla on sinänsä aivan ymmärrettävä. Taivaankappaleet kuten kuu ja aurinko todistettavasti vaikuttavat maanpäällisiin asioihin. Kuu valaisee ja liittyy vuorovesien vaihteluihin, ja aurinko lämmittää ja kytkeytyy vuodenaikojen vaihteluihin. Koska taivaallisten ilmiöiden säännöllisyys oli hyvin ilmeistä, maanviljely-yhteiskunnassa oli luontevaa yhdistää taivaankannen seuraaminen ennustamiseen.
Nykyään tiedämme, että tähtitaivaan asento ja vuodenajat johtuvat maan sijainnista aurinkoa kiertävällä radallaan ja maan pyörimisakselin kaltevuudesta auringon suhteen. Jos tämä keskinäinen riippuvuus ei ole tiedossa, on helppo erehtyä ajattelemaan, että vuoden- ja luonnonkierto onkin seurausta siitä, että tähdet ja tähtikuviot ovat eri aikoina eri asennoissa, Hotakainen kirjoittaa.
Muinaisille ihmisille taivaankappaleiden vaikutus maanpäälliseen elämään oli siten hyvin luonteva ja itsestäänselvä ajatus. Länsimainen astrologia perustuu muinaiseen Babyloniaan, joka puolestaan peri käsityksensä muinaisilta sumerilaisilta. Tässä ajattelussa kaikki taivaankappaleet ja luonnossa nähtävät ilmiöt ylipäätään olivat jumalten ilmentymiä ja heidän toimintansa seurauksia.
Mesopotamiassa asiaan suhtauduttiin kuitenkin sikäli optimistisesti, että erilaisin rituaalein ihminen pystyi kuitenkin vaikuttamaan kohtaloonsa. Kiinalaisessa Shang-dynastian aikaisessa astrologiassa kohtalo nähtiin sitä vastoin vääjäämättömänä, ja kristillisessä Euroopassa koko kysymys nähtiin hyvin kiusallisena. Miten sovittaa yhteen kristinuskossa tärkeä ihmisen vapaa tahto ja taivaankappaleet, jotka mukamas määräävät hänen kohtalonsa?
Tällaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat kirjan herkullista antia, ja myös se, miten moninaisin tavoin tähtiä pystyttiin tulkitsemaan. Länsimainen astrologiahan perustuu planeettojen liikkeisiin tähtikuvioiden muodostamaa taustaa vasten. Muiden kulttuurien astrologian logiikka noudatti omia lainalaisuuksiaan, eikä tähtien muodostamia kuvioita myöskään hahmotettu aivan samalla tavalla. Kirjassa kurkistetaan muun muassa muinaiseen Kiinaan, Intiaan, Egyptiin ja asteekkien valtakuntaan.
Kirjassa esitetään myös kelttien kuukalenteriin perustuva puuhoroskooppi, jossa syntymän hetki kertoo, mikä puulaji määrittää ihmisen persoonallisuuden, luonteenpiirteet ja ominaisuudet. Ennusteita laadittiin, kuinkas muuten, tulkitsemalla puiden lehvistöjen havinaa! Tosin tässä taidetaan vetää mutkia hieman suoraksi, sillä kelttiläinen puuhoroskooppi on hyvin todennäköisesti moderni keksintö, eikä sen olemassaolosta muinaisten kelttien keskuudessa ole luotettavaa historiallista näyttöä.
Hotakainen mainitsee, että maailmassa on myös lukuisia horoskoopeiksi luonnehdittavia järjestelmiä, jotka eivät kuitenkaan perustu tähtien ja planeettojen liikkeisiin, ja jotka siten eivät enää kuulu tämän kirjan aihepiiriin. On kuitenkin kiinnostavaa, miten vahva tarve ihmisillä on tällaiseen luokitteluun, ja miten sellaisen voi näköjään rakentaa lähes minkä tahansa ilmiön ympärille.
Kiinnostavaa kyllä, Hotakainen nostaa esille astrologian psykologisoitumisen 1900-luvulla. Perinteinen astrologia oli determinististä ennustamista, joka pyrki kertomaan konkreettisia tulevia tapahtumia. Kun tiede teki näistä ennusteista kestämättömiä, astrologia uudisti itsensä itsetuntemisen välineeksi. Tämä sai minut miettimään, vastaavatko nykyään suositut persoonallisuustestit, kuten Myers-Briggs-tyyppitesti (MBTI), samaa tarvetta: ne tarjoavat järjestelmän ja kielen oman identiteetin jäsentämiseen, vaikka psykologisessa tutkimuksessa niitä onkin paljon kritisoitu. Nykyaikaisilla päivä- ja viikkohoroskoopeilla ei joka tapauksessa ole klassisen astrologian kanssa juuri mitään tekemistä.
Lopussa Hotakainen vielä tarkastelee, mitä tiede sanoo astrologian paikkansapitävyydestä ja tarkastelee miksi ja minkälaiset ihmiset siihen uskovat. Pohdinnan arvoinen kysymys on myös se, onko astrologiaan uskomisessa mitään pahaa, vai luoko se omalta osaltaan kasvualustaa erilaisille pseudotiedeuskomuksille ja salaliittoteorioille. Astrologian historia joka tapauksessa osoittautuu hyvin kiinnostavaksi. Onhan tämä suuri kertomus siitä, miten ilmiön itsessään ei tarvitse olla totta, jotta ihmisen usko siihen muuttaa maailmaa.