Elli Lepän esikoisteoksen kanteen on piirretty armillaarin kehät. Tällä pallomaisella astrolabilla kuvataan taivaankantta, kyse on tähtitieteellisestä kojeesta. Tähtitieteen parissa Seisaukset tasaukset toimiikin – muun muassa.
Kun olen lukenut Lepän runoteoksia vähän vaihtelevassa järjestyksessä, havaitsen nopeasti, miten tässä esikoisessa on ituja monista aiheista, joita Leppä on käsitellyt syvemmin muualla. Esimerkiksi Pikivälke käsittelee paljon säteilysairauksia ja tutkijan etiikkaa, ja näissä aiheissa poiketaan tässäkin. Pilvipuut kertoi navigoinnista ja sukupolvialusten matkoista avaruudessa, ja avaruusmatkailun pariin tässäkin ikävöidään.
voi millainen neutronijääkäri minusta olisi tullut
kuolevien aurinkojen traagisuuden kyllästämä
olisin siteerannut Rimbaudia ja Mallarméta
soihtualusten repiessä toisiaan kappaleiksi
Ensimmäisestä osiosta löytyvä ”Tähtien ikävä”-runo on kokoelman parhaimpia. Sen ikävä tulevaisuutta kohtaan on puhutellut lukijoita, eikä ihme. Moni scifin lukija haluaisi matkustamaan tähtilaivoilla halki mittaamattomien etäisyyksien, ja nämä tunnot Leppä osaa sanoittaa kauniisti.
tämän lähemmäs suuria tähtilaivoja en pääse:
ohitan pimeällä Pasilan aseman rakennustyömaan
ikkunasta näen avaruustelakan
puomien ja rankojen risteävät rakenteet
räikeiden värivalojen kolmiulotteisen loiston
kauas on matka ajassa paikassa
jos on syntynyt tuhat vuotta liian varhain saa tyytyä
istumaan junassa
minut tehtiin avaruusalusten navigaattoriksi
Mitä useamman teoksen olen lukenut, sitä vakuuttuneempi olen Lepän erinomaisuudesta runoilijana ja ennen kaikkea sopivuudesta omiin mieltymyksiini. Lepän runous on enimmäkseen selkeää ja konstailematonta, mutta aiheiltaan erittäin kiinnostavaa. Muunkinlaiselle runoudelle on paikkansa, mutta tästä pidän joka tapauksessa kovasti, niin mielenkiintoisia ja myös koskettavia asioita Leppä runoissaan käsittelee. Kaikki on oivallisesti kohdallaan jo tässä esikoisteoksessa.






