Milla Peltonen: Äidin kullat : Kultaperheen tarina

Äidin kullat

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Lemmenjoessa on eittämättä hohtoa mutta se ei johdu pelkästään kansallispuiston upeista luonnonmaisemista, vaan kullasta jota sieltä on kaivettu jo 1800-luvulta lähtien. Legendaarisia kullankaivajia on vuosien varrella riittänyt, mutta naisia ei heidän joukossaan ole näkynyt, ennen kuin Marjut Telilä astui 1970-luvulla kuvioihin. Perheenäidin intohimo kultaan oli tarttuvaa laatua ja hänen vanavedessään kullankaivajiksi ryhtyi myös perheen miesväki eli pojat Mika ja Ami ja lopulta myös isä-Risto. Äidin kullat ei kuitenkaan ole vain katsaus erään perheen poikkeukselliseen elämään, vaan se on myös kertomus elinkeinosta joka – jos nyt ei kohdannut loppuaan niin ainakin vaikeutui huomattavasti – kun koneellinen irtokullankaivuu tuli Lemmenjoessa laittomaksi 1. heinäkuuta 2020.

Milla Peltonen tavoittaa kirjassaan hienosti mikä tässä karussa elämäntavassa viehättää. Koruton luonnonläheinen elämäntapa ja kullankaivajien yhteisöllisyys viehättää lukijaakin, mutta paljolti kyse on myös ”kultapoltteesta”, jossa on samaa hurmaa kuin uhkapelissä. Kaivamisessahan on aina se jackpotin mahdollisuus, sauma päästä ”hetkeksi pääministerin palkoille”, kuten Mika asian hauskasti muotoilee.

Marjut Telilä oli tässä työssä hyvä. Vuonna 1992 hänet valittiin vuoden kullankaivajaksi ja 1998 hän löysi siihen asti Lemmenjoen ehdottomasti suurimman hipun, joka osuvasti nimettiinkin ”Pikkumammutiksi”. Sattuipa Marjut myös löytämään Suomen ensimmäisen tunnistetun rubiinin, vaikka hän ei koskaan saanutkaan sitä itse tietää. Valitettavasti Marjut kuoli 2007, joten hänen henkilökohtaista ääntään ei tässä kirjassa kuulla. Se on harmi sillä hän vaikuttaa olleen oikea persoona. Telilät ylipäätään ovat hyvin edustettuina Suomen suurimmat hippulöydöt -listalla, joten siinä mielessä ammatinvalita näyttää osuneen tämän perheen osalta kohdalleen.

Onhan tässä tarinassa sitten myös se toinen puoli. ”Kulta nostaa aina ja kaikkialla esille ihmisluonteen äärilaidat niin hyvässä kuin pahassakin”, sanoo kultakirjailija Seppo J. Partanen. Telilöiden kohdalla on ollut paitsi vaarallisia läheltä piti -tilanteita, niin Ami on saanut maksaa myös henkilökohtaista hintaa kutsumuksestaan; kullankaivuu kun keskittyy kesän neljään kuukauteen ja silloin ei parisuhde- tai perheasioita hoidella. ”Kai kullankaivajana oleminen on jonkinlainen sairaus, niin kuin alkoholismi tai peliriippuvuus”, Ami hymähtää ja epäilemättä moni kultakärpäsen purema olisi hänen kanssaan samaa mieltä.

Kullankaivuu vaikuttaa myös muuhunkin kuin kunnianhimoisten kullankaivajien henkilökohtaiseen elämään. Kuten kirjassa käy ilmi, pohjoisen kultahistoria on ollut kovin riitaisaa alusta lähtien. Jo 1870-luvulla Ivalojoen kultaryntäksessä virkamiehet ja kullankaivajat ottivat käräjäsalissa mittaa toisistaan, eivätkä asiat ole noista ajoista ainakaan parantuneet. Kiistakysymys on ollut jo vuosia luonnonsuojelullinen: vahingoittaako koneellinen kullankaivuu Lemmenjoen luonnonpuistoa?

Koneellista kaivua Lemmenjoella oli ollut jo vuodesta 1951 alkaen, jolloin Kullervo Korhonen oli ensimmäisenä tuonut sinne kaivinkoneensa. Itse kansallispuisto perustettiin jo vuonna 1956, mutta tuolloin kulta-alue jäi vielä kansallispuistorajauksen ulkopuolelle. Vuonna 1971 puisto laajeni ja se ulotettiin kulta-alueen yli maininnalla, että siellä kuitenkin yhtä saa, rauhoitussäännösten estämättä, etsiä ja huuhtoa kultaa kaivoslain mukaisin oikeuksin. 1970-luvulla kullankaivuun virkistyessä koneellistuminen alkoi toden teolla nousta suosiossa ja Telilätkin olivat 1980-luvulla tämän trendin etunenässä ja samoin moni muu.

Tästä alkoi kahtiajako luonnonmukaiseksi mielletyn lapiokaivuun ja tehotuotannon välille. Samalla kun koneellinen kaivuu kiihtyi, alkoivat myös luonnonsuojelu ja vihreät aatteet nousta yhteiskunnallisiksi liikkeiksi. Ei ole yllättävää, että kullankaivuu kansallispuistoalueella kohtasi yhä suurempaa vastustusta, vaikka moni ei ehkä ymmärtänytkään, että kullankaivuu rajoittui hyvin pienelle 1,65 promillen alueelle, jossa koneellista kaivua harjoitettiin noin puolen promillen alueella, Lapin Kullankaivajain Liiton sihteeri Kai J. Rantanen huomauttaa. Kullankaivajat perustelivat kantaansa myös luomunäkökulmalla. Lapissa kullan erottelussa ei käytetty vaarallisia aineita kuten syanidia, vaan pelkästään vettä, mikä tekee lappilaisesta kullasta ekologisempaa kuin suurimmasta osasta ulkomaisesta kullasta.

Hallituksen vuoden 2009 kaivoslakiesitys oli eri mieltä. Sen mukaan koneellinen kullanhuuhdonta oli 1990- ja 2000-luvulla muuttunut yhä laajemmaksi ja voimakkaammaksi maa-ainesten käsittelyksi. Haitat eivät olleet vain maisemallisia, vaan kullanhuuhdonta muutti välittömästi alkuperäistä geologista ja geomorfologista luontoa, jopa peruuttamattomasti. Myös muutoksia vesistöissä raportoitiin ja huomioitiin, miten ympäristöhaittojen lisäksi kullankaivuu haittasi alueen porotaloutta.

Näin ollen esitys totesi, että puiston virkistyskäyttö poronhoidon ohella oli tärkeämpää kuin ammattimainen ja ei-perinteiseksi määrittyvä koneellinen kullankaivuu. Vuonna 2011 voimaan tullut uusi kaivoslaki pisti siten monen ammatti-ihmisen suunnitelmat uusiksi, vaikka kullankaivajille annettiinkin siirtymäaikaa lopettamiseen. Tässä tarinassa riittää runsaasti käänteitä ja syytöksiä. Nähtäväksi myös jää, mikä on kullankaivajien lopullinen kohtalo. Lapiokaivuuhan on edelleen mahdollista (joskaan ei taloudellisesti kannattavaa), tai sitten voi siirtyä kaivamaan Ivalojoelle. Peltonen käsittelee itse debattia neutraalisti, vaikka kirjassa väistämättä korostuukin sen näkökulmahenkilöiden huomattavan kielteinen mielipide asioiden saamaan käänteeseen.

Kustantajan nettisivuilla mainitaan, että Peltosta kiinnostaa yksilön ja yhteiskunnan yhteentörmäykset sekä epätyypilliset elämäntavat ja todellakin, näistä kahdesta ei ole tässä kirjassa pulaa. Aihe onkin erinomaisen mielenkiintoinen, ja ainoana puutteena voi pitää sitä, että kirjassa Telilät jäävät jollain tavalla hieman etäisiksi ihmisiksi. Kirja onkin ehkä parempi tietokirjana joka kertoo Lemmenjoen kullankaivuun viimeisistä vaiheista, kuin sukukronikkana joka imaisisi mukaan intiimillä draamalla. Yhtä kaikki, Äidin kullat on pätevästi kirjoitettu kirja jota voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille!

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 171 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...