Mariia Niskavaaran esikoisteosta kuvailtiin kustantamon (luonnollisesti Kosmos, tämä on jotenkin sellainen kirja) katalogissa kiinnostavalla tavalla, joten pitihän siihen tarttua. Maksamakkaran värisessä kannessa on vain kirjan ja kirjailijan nimet, mutta jo nimi Ester, teurastaja on omiaan herättämään mielenkiintoa.
Kirja tapahtuu pienellä paikkakunnalla. Tällä paikkakunnalla kaiken yllä kohoava tehdas on lihanjalostamo. Esterin vanhemmat pyörittävät lihakauppaa. Esterin, teurastajan, puoliso on diplomiseminologi, Keinosiementäjä. Keinosiementejä työskentelee emakoiden parissa, mutta Esterilläkin on kova toive tulla raskaaksi, lisääntyä.
Ester menee makuulleen. Keinosiementäjä yskähtää, käy polvilleen. Naapuriasunnossa keskitytään kuuntelemaan, taloyhtiössä on ohuet seinät ja huomenna heille sanotaan: Taisi sujua ilta mukavasti.
Ester, teurastaja tuntuu jotenkin väärässä ajassa olevalta. Ei kai tällaista lihalla hekumointia sovi enää nykyään? Kirjan lihaisuudessa on jotain hyvin häiritsevää. En usko, että tämä aivan ongelmitta intohimoisille lihansyöjillekään avautuu. Teksti on enimmäkseen varsin suoraviivaista, kieli on samaan aikaan yksinkertaista ja oivaltavaa. Niskavaaralla on mainioita havaintoja ja ilmaisuja.
Lihateollisuus, teurastaminen, keinokohdut, lisääntymisen halu, vastentahtoinen lapsettomuus, elinkeinorakenteen muuttuminen, teurastustapojen muuttuminen, kasvaimet… Paljon on tiiviissä kirjassa lihaa, asioita jotka liittyvät toisiinsa tai ovat liittymättä, kunhan ovat yhdessä. Kokonaisuus on omalaatuinen.
Teoksen ansiot on nähty laajemminkin. Kehua ja kiitosta on riittänyt, kärjimmäisenä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitto. Kyllä tällä lihatiskillä kannattaa poiketa, kauhaista kunnon annos punaisena hehkuvaa jauhelihaa ja upottaa sormensa syvälle lihan sekaan ja puristella kunnolla.








