Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ludwig van Beethoven oli aikakautensa suurin säveltäjä, mutta kuka hän oli ennen kuin hänestä tuli “Beethoven”?
Michael Rossin sarjakuva kertoo Beethovenin nuoruusvuosista aina vuoteen 1795 asti, jolloin Beethoven esiintyi ensimmäisen kerran Wienissä julkisesti, ja jonka jälkeen hänen hänestä tuli kaupungin johtava pianisti. Kuten sarjakuvan nimikin vihjaa, Beethovenin nerous oli selvää jo lapsesta asti, ja hän olikin varsinkin isälleen oikea kultamunia muniva hanhi. Vaikka Beethoven oppi esiintymään ja soittamaan ihailevalle yleisölle jo pienenä poikana, niin näin muuten hänen lapsuutensa jätti aika paljon toivomisen varaa.
Beethovenin isä Johann van Beethoven oli despoottinen juoppo, jonka kärsi jatkuvista rahaongelmista. Vaikka isä selkeästi ymmärsi Beethovenin kaupallisen arvon, niin pojan luoville lahjoille häneltä ei kuitenkaan riittänyt ymmärrystä, eikä Beethoven saanut pääsääntöisesti esittää omia sävellyksiään. No esittihän hän niitä kuitenkin, ja juuri näissä kohdissa Rossin sarjakuva nousee siivilleen. Ross piirtää Beethovenin musiikin kuin jonkinlaisena tarinana, visuaalisena runona joka pursuaa Beethovenin koskettimista. Mikäpä tämän hienompi tapa kuvata musiikkia! Rossin jälki on muutenkin hienoa katsottavaa, luonnosmaista, karkeaa, hauskaa ja jollakin tavalla vimmaista.
Erääseen asiaan kiinnittää sarjakuvassa nopeasti huomiota. Tarinassa kiinnitetään paljon huomiota Beethovenin jatkuviin vatsaongelmiin. Jopa siinä määrin, että minun piti ihan googlettaa, että mistä ihmeestä tässä on oikein kyse. Totta tosiaan, Beethoven kärsi ikänsä vakavista terveysongelmista ja hänen on muun muassa epäilty sairastaneen ärtyvän suolen oireyhtymää, tai ehkä nauttineen liikaa aikanaan yleistä lyijyllä makeutettua viiniä. Itse sarjakuvassa ei kuitenkaan syvennytä pohtimaan Beethovenin vaivojen syitä, vaikka näin muuten tällaiset pohdinnat näyttävätkin kovin suosittuja olevan. Sarjakuvassa myös viitataan säveltäjän tuleviin kuulo-ongelmiin, jonka ensioireet aloivat juurikin vuoden 1795 tienoilla.
Sarjakuva vaikuttaa pitäytyvän todellisissa tapahtumissa siis varsin hyvin, vaikka tarinan tulkinnasta voidaankin olla monta mieltä. Itseäni mietitytti se, miten sarjakuvasta jää uupumaan tietynlainen psykologinen taso. Aikuisuudessa Beethoven tunnettiin karismaattisena, mutta toisaalta myös hyvin hankalana ihmisenä, joka monessakin mielessä alkoi muistuttaa tyrannimaista isäänsä. On melkoisen kiinnostava kysymys miksi hänestä kasvoi niin “epämiellyttävä ja onneton ihminen”, lainatakseni Beethovenin elämänkerturin Jan Swaffordin luonnehdintaa.
Sarjakuvassa on kaikki mahdollisuudet pohtia tätä kysymystä, mutta aiheen käsittely jää jotenkin puolitiehen, vaikka Beethovenin kokemia vastoinkäymisiä paljon kuvataankin. Ongelmana on kenties valittu tyylilaji, sarjakuva jää hieman hassuttelevan toteutuksensa vangiksi, eikä onnistu löytämään syvempää tulkintaa päähenkilöönsä. Rossin tulkitsema Beethoven pysyttelee siten puolihumoristisena sarjakuvahahmona, jonka persoonan kehitys jää väistämättä hieman ulkokohtaiseksi.
Toisaalta on tässä paljon hienoakin; erityisesti kohtaus, jossa Beethovenin soitto tekee vaikutuksen hänen isäänsä kovistelevaan velkojaan jäi mieleen, ja lopussa kuvaan astuva Joseph Haydnin ja Beethovenin mentorisuhde toimii niin ikään hienosti. Kokonaisuutena teos jää sellaiseksi tasaisen hyväksi, vaikkakaan ei erinomaiseksi sarjakuvaksi. Osaa Ross esittää aiheensa kuitenkin sen verran kiinnostavasti, että mikseipä Beethovenista voisi joskus syventyä lukemaan ihan oikean elämäkerran.
