Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Leijonalippu liehui jälleen Senaatintalon katolla, laulukuntien siniset liput loistivat kirkonportailla ja yleisö tervehti eläköönhuudoin jokaista ohimarssivaa sotaväenosastoa, erikoisesti kaupungin naisten kelta-valkoisin kukin koristamia saksalaisia sotureita.” Näin kirjoitti kansanedustaja Tekla Hultin, joka kuvaa Rüdiger von der Goltzin ”avonaisine, miellyttävine kasvoineen näyttäneen keski-ikäiseltä mieheltä”.
Vuonna 1918 eletään valkoisen ylivallan aikaa. Suomessa oli oikeiston diktatuuri Saksan armeijan tukemana, ensin saksalaismielinen Svinhufvud johtajanaan, ja sitten Saksan hävittyä brittimielinen Mannerheim valtionhoitajana. Tähän väliin mahtuu saksalaisten sotilasvalta, jonka johtaja von der Goltz edusti keväällä 1918 Saksan keisarikuntaa, jonka odotettiin voittavan. Toisin kävi ja Mannerheimin halveksivasti ”operettikenraaliksi” kutsuma von der Goltz hävisi historian hämärään.
Touko Perkon kirja tuo esiin näiden tapahtumien takaa vaikuttavat kenraalit Mannerheimin ja von der Goltzin, jotka eivät tulleet keskenään toimeen valtapoliittisten ja henkilökohtaisten jännitteiden takia. On ylipäätään ihme, että he ”tulivat toimeen”, olivathan he olleet vain muutamaa kuukautta aiemmin toistensa perivihollisia, von der Goltz Saksan keisarin ja Mannerheim Venäjän tsaarin armeijassa.
Vuoden 1918 sodassa oli kysymys paitsi valkoisista ja punaisista, Suomesta ja Saksasta, bolsevismista ja antibolsevismista, myös kahden ylipäällikön keskinäisestä kamppailusta siitä kumman panos ratkaisi sodan lopputuloksen, kumpi oikein oli valkoisen Suomen pelastaja ja punaisten kukistaja ja kumpi teki enemmän silloin kun bolsevismille rakennettiin patoa.
Kirjan lähtökohta on tarkastella vuoden 1918 tapahtumia von der Goltzin näkökulmasta. Perkon kirja on kiinnostava haastavalla poleemisuudellaan. Kirjassa on paljon yllättävää tietoa, ja se korjaa monia virheellisiä käsityksiä saksalaiskreivistä. Mielenkiintoista on muun muassa von der Goltzin suomalaisdemareita kannustanut politiikka, mikä oli Perkon mukaan yksi sosialidemokraattien nopeaan nousuun vaikuttaneista tekijöistä, ja harmitti tuolloin monia kovan linjan oikeistolaisia.
Haastaja Saksasta 1918 on journalistisella uteliaisuudella tehty hyvä tietokirja, jonka hyvinkin tarkka analyysi haastaa vakiintuneita käsityksiä von der Goltzista, Mannerheimista, Suomen ja Saksan suhteista, sotatoimista ja monarkiasta sekä bolsevismista. Aikaisemmin on ollut vallalla monenlaisia käsityksiä vuoden 1918 tapahtumista, kuten että von der Goltzilla olisi ollut vain avustajan rooli. Näin ei ole.
Vaikka von der Goltz sodan jälkeen painettiin sivuraiteelle, tässä ei onnistuttu, sillä valkoisen Suomen sielunmaisemassa hän oli vahvasti mukana aina toiseen maailmansotaan asti, koska vapaussodan henkisen perinnön vaalimisessa kreivillä oli keskeinen rooli saksalaisten edustajana. Vapaussodan perinnetyössä ei saksalaisia haluttu sivuuttaa, varsinkin kun vahva vaikuttaja, jääkäriliike kytki Suomen lujasti Saksaan. Tämä yhteys rakensi osaltaan pohjaa Suomen ja Saksan toiselle aseveljeydelle 1941–1944.
Von der Goltzin elämä on tutkimisen ja kommenttien arvoinen. Myös tutkijapari, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä ja vaimonsa, sosiaalihistorian dosentti Marjaliisa Hentilä, ovat rakentaneet, vaikkakin ilman uusia todisteita, uutta kuvaa von der Goltzista saksalaisista lähteistä luettuna, Perko muistuttaa. Von der Goltz ja Mannerheim näkivät sodan laajempana osana eurooppalaista suursotaa. Mutta Saksan varaan rakennettu politiikka sai väistyä. Suomen oli pian muutettava suuntaa ja orientoiduttava länteen.
Miksi Perko mainitsee Hentilät ja heidän näkemyksensä von der Goltzista? Koska hän jakaa sen Hentilöiden kanssa, mutta hän nostaa vielä myytin takaa yksilön – taitavan ja kokeneen sotapäällikön, sivistyneen aatelismiehen ja erityisesti hänen pelastajakreivin roolinsa. ”Keskeistä omassa tarkastelussani on verrata von der Goltzia Suomen sodan toiseen ylipäällikköön, Mannerheimiin. Tällöin nousee tarkasteluun myös molempien suhde bolsevismiin.”
Kirjalla on neljä pääteemaa: Miten von der Goltzin pelastajan ja vapauttajan rooli syntyi ja vahvistui? Miten von der Goltzin ja Mannerheimin välinen suhde kehittyi, ja mitä jännitteitä siihen sisältyi? Mikä oli bolsevisminvastaisuuden merkitys miesten toiminnassa, oliko se miehiä yhdistänyt tekijä? Mikä oli Suomen ja von der Goltzin rooli Ludendorffin Venäjän vastaisessa strategiassa, osana isoa puskurivyöhykettä? Viimeinen kohta paljastaa sen, miksi Saksa auttoi (ja arvosti) Suomea sekä sisällissodan yhteydessä että toisessa maailmansodassa, ja jo tämä tekee kirjan kiinnostavaksi.
Suomen ja Saksan välistä silloista suhdetta Anthony Upton on kuvannut ”itsenäisyyden irvikuvaksi”. Helsingin kaupunginteatterissa 25.10.2017 nimellä Mannerheim ja saksalainen suudelma esitetyssä näytelmässä sen kirjoittaja Juha Vakkuri sortuu historiallisiin vääristelyihin. Arvio, että ”Suomi oli käytännössä miehitetty” on ristiriitaista tulkintaa. Heikki Kujanpään elokuvassa Suomen hauskin mies von der Goltz esitetään leppoisana ja huumorintajuisena kansanmiehenä.
Vapaussotakirjallisuus on unohtanut ”saksalaisten apujoukkojen” roolin sen jälkeen, kun sota oli toukokuussa 1918 päättynyt. Valta oli käytännössä siirtynyt maan omalta hallitukselta saksalaisten joukkojen komentajalle. Saksalaisten johtaja von der Goltz nousi valkoisessa Suomessa asemaan, jossa hänelle rakentui laaja auktoriteetti ja kyky haastaa Mannerheim niin sotilaana kuin poliittisena vaikuttajanakin. Von der Goltz paistatteli ihailun keskellä uljaana ja sankarillisena.
Voitonparaatien viesti meni perille kateelliselle Mannerheimille: von der Goltz oli kypäräpäinen Kaivopuiston ja Töölön seurapiirien suosikki samaan aikaan kun Mannerheim ei vielä ollut tunnettu ja suosittu, ja von der Goltzin kokeneet joukot teräskypärissään korostivat Saksan sotilasmahtia synnyttäen näkemyksen, jonka mukaan kreivi oli vapauttanut eteläisen Suomen, mikä harmitti tietenkin suuresti vasta nousuaan kunniaan sotilasjohtajana aloittanutta Mannerheimia.
Miesten tehtävässä oli Perkon mukaan sama kaiku: kukistaa kapinaan nousseet punaiset, voittaa vapaussota, ja samalla estää bolsevismin leviäminen Suomeen. ”Kreivin ensisijainen tehtävä oli hankkia Saksalle luja sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen jalansija sekä Suomessa että Itämerellä.” Mannerheimista tiedämme jo melkein kaiken – emme ehkä ihan kaikkea – ja että sotapäällikköjen välit olivat vaivaantuneen kireät, ja että molemmat välttivät suoran yhteyden pitämistä toisiinsa viisaasti. Juhlissa he olivat muodollisen ystävällisiä toisiaan kohtaan, mutta siihen se kohteliaasti sitten jäikin.
Toinen oli senaatin armeija, ylipäällikkönään ratsuväenkenraali, vapaaherra Gustaf Mannerheim. Toinen oli vieläkin tehokkaampi Saksan maihinnousuarmeija, jota komensi kenraalimajuri, kreivi Rüdiger von der Goltz. Kumpaakaan miestä ei alkuun Suomessa tunnettu, ei edes Mannerheimia muuta kuin aivan lähipiirissä. Heitä tunnetumpi oli kapinahallituksen, kansanvaltuuskunnan, puheenjohtaja Kullervo Manner, lehtimies ja loistava puhuja, joka ennen sotaa oli ollut eduskunnan puhemies ja SDP:n puheenjohtaja ja joka 10. huhtikuuta nimitettiin punaisten ylipäälliköksi ja diktaattoriksi siinä vaiheessa, kun Mannerheim oli vallannut Tampereen ja von der Goltzin joukot rynnistivät kohti pääkaupunkia.
Jotkut pitivät tuohon aikaan Leninin johtamia bolsevikkeja vaarana Suomen turvallisuudelle ja siksi syynä interventioon Venäjälle, mikä ei ihan pitänyt Perkon mukaan paikkaansa, sillä venäläisillä oli pitkän ja raskaan sodan, sotaväsymyksen ja nälänhädän näännyttämässä maassa riittävästi vaikeuksia omastakin takaa – ennen muuta taistelussa vastavallankumouksellisia voimia, niin kutsuttuja valkoisia kenraaleja vastaan. Sitä paitsi bolsevikkihallitus oli saavuttanut tavoittelemansa propagandavoiton tunnustaessaan Suomen itsenäisyyden ensimmäisenä kaikista.
Miksi sitten juuri Perkon kirja on ”se kirja”, jota kannattaa lukea saadakseen selkoa, mitä noina aikoina oikein tapahtui? Perkon kirja on elävästi kirjoitettu lukupaketti, josta on todistuksena muun muassa Tekla Hultinin päiväkirjojen lainaukset noilta päiviltä. Myös kuva von der Goltzista täydentyy kirjasta, kuten nuorsuomalaisen K. G. Idmanin kuvaus kreivistä rauhallisen tyynenä miehenä, joka katsoi syvälle silmiin, ikään kuin olisi halunnut lukea toisen syvimmätkin ajatukset. Von der Goltz ei ollut riitaisa. Yleinen käsitys oli se, että hänellä oli keskeinen osuus siinä, ettei vaikeuksia syntynyt.
Von der Goltzilla ei ollut myöskään punaisten keskuudessa ”pahaa lahtari-imagoa”, kuten silloin inhotulla Murha-Kustaalla eli nokkavalla ja tiukalla Mannerheimilla, jota pidettiin ylpeänä ja asemastaan liiankin tietoisena Murha-Kustaana, joka toimillaan tapatti tuhansia viattomia punaisia eri tavoin sekä rintamilla että leireillä. Von der Goltz ei ollut punaisen Suomen perinteessä hirviö, kuten vihattu (paha poliisi, von der Goltz hyvänä poliisina) valkokenraali Mannerheim oli kuolemaansa saakka.
Kun von der Goltzilla oli näin positiivinen ja aidosti lämmin suhde suomalaisiin, hänen oli hyvin helppo myöhemmin tulla Suomeen. Hän oli ystävyyssuhteidensa kautta edelleen osa silloisen valkoisen Suomen eliittiä ikä eikä ujostellut kirjoittaa muistelmiinsa sitä, että hänen Suomen-kauttaan vuonna 1918 oli usein ”rakastettavasti” verrattu toiseen kreivin, Pietari Brahen, aikaan 1600-luvun puolivälissä. Kun kenraalikuvernööri Brahen vuonna 1888 Turussa paljastetun patsaan jalustaan oli kirjoitettu: Minä olin maahan ja maa minuun sangen tyytyväinen, von der Goltz katsoi saman lauseen sopivan myös häneen itseensä. Hän myös toivoi, että Suomen jälkipolvet muistaisivat hänen ”kreivin aikaansa” yhtä kiitollisina kuin Brahen aikaa.