Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pitkän uran oikeusoppineena sekä tutkijana että virkamiehenä toiminut Antero Jyränki on laatinut erittäin mielenkiintoisen teoksen. Pääkysymyksenä hän tarkistelee sitä, mitä oikeudelle – sellaisena kuin se ennen kansalaissotaa tunnettiin – tapahtui vuoden 1918 tapahtumien aikana sekä sen jälkeen. Mitä oikeudelle tapahtui vihollisuuksien alkaessa kansalaisten välillä?
Kysymys on lähes sata vuotta vanhoista tapahtumista, mutta ne ovat vaikuttaneet näihin vuosiin asti sekä henkilökohtaisella tasolla että koko maan poliittiseen järjestelmään. Vasta viime aikoina on alettu tutkia, kuinka laillisia sodan voittaneiden valkoisten toimet olivat. Punaiset vallankumouksellisina eivät edes pyrkineet vetoamaan lain noudattamiseen. Välittömästi kansalaissodan jälkeen oli yleistä, että kaikki mitä punaiset olivat tehneet, oli laitonta. Lisäksi tietyt rikosnimikkeet, esimerkiksi valtionpetos ja maanpetos, voitiin kohdistaa vain punaisiin…
Valkoinen terrori sivuutti voimassa olevat lait jo sodan alussa ja oli erittäin systemaattista. Vastustaja tai jopa siksi epäilty oli lupa surmata olipa tämä sotilas tai siviili – mies, nainen tai lähes lapsi. Pelkkä ammattiyhdistysliikkeen jäsenyys tai huhupuheet henkilön poliittisista mielipiteistä saattoivat riittää perusteeksi vangitsemiseen tai jopa teloitukseen. Sodan aikana vankeja ei juuri otettu, heidät ”ammuttiin paikalla”. Laittomat kenttäoikeuden pikatuomiot eli teloitukset sekä suoranaiset murhat olivat karuja ja ne pantiin toimeen usein välittömästi. Lakimiehiä istui tutkijalautakunnissa jakamassa laittomia kuolemantuomioita, eikä sodanjohto onnistunut estämään surmia, vaikka sitä olisi yritettykin. Lopullisena tarkoituksena oli puhdistaa koko työväenliike.
Kirjoittaja käsittelee aihetta oikeusoppineen näkökulmasta, joten lukija välttyy ehkä pahimmilta järkytyksiltä. Silti ilmi tulee totuuksia, jotka on syytä muistaa. Paikallisista joukkoteloituksista on jo kerrottu useissa teoksissa. Maa oli hukkumassa vereen ja vähän ennen Helsingin vapaudenjuhlaa sekä Mannerheimin hurmoksellista puhetta, valkoiset tekivät päivän aikana lähes 400 teloituspäätöstä. Ei ihme, että kansa todellakin oli jakautunut kahtia vielä hyvin pitkään.
Joidenkin mukaan vasta Mauno Koiviston valinta presidentiksi 1982 olisi lopettanut kansan kahtiajaon. Mielestäni niin kauan kuin yksikin punakaartilaisten jälkeläisistä alenevassa sukupolvessa on hengissä, ei kahtiajako ole häipynyt mihinkään. Odottaa sopii, minkälaista kirjallisuutta on tulossa lähivuosina, kun kansalaissodasta on kulunut 100 vuotta.
Suosittelen kaikille Suomen historiasta, kansalaissodasta sekä sen aikaisista tapahtumista kiinnostuneille. Koskaan ei voi tietää liikaa maansa ja ehkä jopa sukunsa historiasta. Kirja on koottu järjestelmällisesti, selkeästi ja tekijä suhtautuu problematiikkaan analyyttisen viileästi.