Käsissäni oli erittäin mielenkiintoinen kirja oikeuslääkärin työstä. Jos on tottunut näkemään vain tv-sarjoista sen tyypin, joka viljelee mustaa huumoria, koska hänellä on niin raskas ja kauhea ala, niin nyt valkenee, mitä se ihan oikeasti on.
Ursula Vala kertoo työstään niin kiinnostavasti ja selkeästi, että kaikki avautuu lukijalle pala palalta. Ei mitään ammattislangia tai tylsää luentoa, vaan värikkäästi kerrottua ja silti pysyen asiassa.
Alussa kerrotaan, kuinka Ursula Valasta tuli oikeuslääkäri, se pitkän pitkä opintopolku ja erikoistuminen, mikä ei ihan hetkessä tapahdu, vaan siihen menee vuosia. Sekin osio niin kerrottu, että lukijasta tulee melkein täysin oppinut; ei nyt sentään, mutta hetken voi tuntua siltä.
Kuolema jo itsessään saa ihmiset kavahtamaan, mutta entäs kun kerrotaan mitä ruumiille tehdään, kun kuolema on tehnyt osuutensa. Kyllä, se on todella hyytävän mielenkiintoista. Kirjassa kerrotaan pahasta kuolemasta, mikä tapahtuu yllättäen ja oikeuslääketiede pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ennen kuolemaa. Aina ei syytä löydy, mutta ruumiinavauksesta oikeuslääkäri saa selville yhtä sun toista. Se, miten niistä avauksista kerrotaan, ei saa lukijaa pahan olon partaalle, sillä kerronta on niin mahtavasti toteutettu, että tuskin malttaa hengittää, kun lukee kuinka kukin avaus etenee. Kuinka jokaisesta elimestä selviää, miten on tullut elettyä.
Potilaista, ei kun vainajista, kerrotaan keksityillä nimillä, sillä yksityisyyden suoja pätee joka tilanteessa. Petri Kalmankukka oli yks tällainen nimi. Jo se kertoo, mikä tyylitaju on kirjassa.
Kirjan loppupuolella kerrotaan kuolemasta silleen muuten vaan, miten siihen kannattaa suhtautua, koska se kohtaa jokaisen. Ursula Vala kertoo, millaiset hautajaiset hän haluaa, aina arkkuun laitettavaa vaatetusta, musiikkia ja tarjottavaa ruokailua myöten. Miten kätevää, siten pystyy osallistumaan omiin hautajaisiinsa edes jotenkin.
Kuoleman monet kasvot on ihan ehdottoman suositeltava kirja jokaiselle, sillä kerranhan täällä vaan eletään ja se päättyy joskus.