Kari Hotakainen: Klassikko

Tieteen termipankin mukaan autofiktio on “omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota yhdistelevä laji, jossa kirjailija, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä, vaikka teos määritteleekin itsensä fiktioksi esimerkiksi kansilehdellään”. Ja kyllähän Kari Hotakaisen Klassikossa kyse on henkilöstä nimeltä Kari Hotakainen – vallankin kun mukana on yli kolmanneksen kirjasta haukkaava 15 vuoden päiväkirjaosuus – mutta toki sangen fiktiivisestä Hotakaisesta. Mutta Hota­kainen laventaa autofiktion käsitettä, sillä Klassikossa on kyse myös autoista, nopeista, kauniista, miehekkäistä autoista. Ja lisäksi kirjassa on legendaari­nen aloituslause:

Kaikki sai alkunsa siitä kun näin Toyota Corollan jättävän mustaa jälkeä R-Kioskin eteen.

Kirjailija Hotakaista on kehotettu kirjoittamaan teos omasta itsestään. Mutta miksi ostava kansa kiinnostuisi vähän myyvästä (huomioitakoon teoksen kirjoitusaika 1990-luku!) kirjaiIijasta, jos hänen elämässään ei ole mitään kiinnostavaa. Hotakainen päättää, että hänen on tehtävä jotain, mikä saisi kansan jonottamaan kirjakauppaan. Tämä jokin vaatii perehtymistä.

Hotakai­nen valitsee perehtymiskohteekseen autot, käytetyt, nopeat, juuri sellaiset, joita Suomalainen Mies rakastaa. Hän sotkeutuu autokauppojensa myötä sekavaan kujanjuoksuun, jossa osallisina ovat nuori ansiosidonnainen auto­mies Pera Kiilopää, ei ihan aina kuitteja kirjoitteleva käytettyjen autojen kaup­pias Kartio, pullo pakastekylmää Koskenkorvaa, kunnollisia kaahariratti­juop­poja rakastava komisario Vikström – sekä Suomen luotetuin mies, uutis­tenlu­kija Arvi Lind.

Klassikko on liian epätasainen kuuluakseen Hotakaisen aivan parhaiden töi­den joukkoon. Erityisesti pitkä päiväkirjaosio, vaikka se onkin tahallaan kirjoi­tettu sellaiseksi kuin on, raflaavuutta hakevaksi viinan ja huumeiden huurui­seksi sekoiluksi, on vain liian pitkä. Pointti välittyisi rankan karsinnankin jäl­keen.

Mutta vallankin kirjan alkuosa, jossa asetelmaa rakennellaan, on tarkkaa yhteiskunnallista satiiria parhaimmillaan, juuri sellaista lakonista tykitystä, jossa Hotakainen on maan kärkeä edelleen. Sivuhahmoihinsa Hotakainen on rakentanut erityistä väriä; Arvi Lindin hahmo vallankin on hieno (hän muuten näytteli itseään kirjasta tehdyssä elokuvassa).

Ei Klassikko siis mikään huippuhyvä ole, mutta puoltaa paikkaansa Hotakaisen laajassa tuotannossa. Se myös ennakoi muutamia myöhempiä Hotakaisen kir­jojen teemoja, kuten miehisyyttä ja yhteiskuntaa pyörittäviä rakenteita. Jän­nittävästi Hotakainen näkee jo 1990-luvun nousukausi-Suomessa kasvualus­tan orastavalle oikeistopopulismille, ja juuri niissä ryhmissä, jotka sitten aika­naan aktivoituivatkin. Kannattaa lukea!