Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti : Neuvostovankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Tuossapa olennainen on sanottukin eli kirjan alanimessä: Neuvostovankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Niitä selvittelee historianopettaja Ira Vihreälehto tässä toisessa saman aihepiirin kirjassaan kuin ensimmäisessä, Tuntematon sotavanki, jossa hän etsi sotavanki-isoisäänsä.

Mutta.

– Kaksi vuosikymmentä sitten olisin voinut selvittää sinun ja muiden mysteerit.

Noin toteaa Arvo Myllymäki, joka on ainoa isänsä tavannut sotavangin poika. Nyt etsijät ovat auttamatta myöhässä; venäläiset arkistot ovat sulkeutuneet, uudelleen. Ilmapiiri naapurimaassa on muuttunut. Myllymäen oman tarinan voi lukea romaanimuotoon kirjoitetusta kirjasta Vihan ja rakkauden päivät.

Ira Vihreälehto matkaa ympäri Suomea tapaamassa sotavankien 1940-luvulla syntyneitä jälkeläisiä. Jo matkantekoonkin hän kaappaa lukijan kyytiinsä vieruspenkille istumaan, mikä tekee tarinoinnista ja kirjasta lämpimän läheisen.

Nelisenkymmentä haastattelua mukana elettyään hän kokoaa niistä tähän kirjaan mielenkiintoisia yksittäistarinoita kumman salamyhkäisiksi jääneistä ihmissuhteista. Monelle sotavangin jälkeläiselle vanhempi sukupolvi, äiti lähinnä, on jättänyt jostakin syystä totuuden kertomatta: on valehdeltu, vihjailtu, vaiettu, syyllistetty, leimattu.

Sotavankeja on ollut kaikkiaan 67 000, ensin Nastolan ja Naarajärven kokoamisleirillä ja sittemmin noin 30 leirillä ympäri Suomea, jonka lisäksi sotatoimialueilla on ollut omat leirinsä. (Ks. Kerimäen Riitasensuo.) Tuosta joukosta 10 000 vankia on työskennellyt luottovankeina maatiloilla. Siellä jos missä jo olosuhteiden pakosta läheisiin kanssakäymisiin on jouduttu ja ryhdytty, vaikka kanssakäyminen kielletyksi ja rikokseksi tiedettiinkin.

Suurimmassa osassa Suomea sota ei ole kuulunut konkreettisesti arkiseen ympäristöön, mikä yllätti kirjan kokoajan: ”Useammat ovat kertoneet sota-ajan olleen lopulta aika tavallista, ruokaa riitti, useimmiten ei pelottanut, joskus nähtiin lentokoneita taivaalla ja vihollisvankeja ei pelätty.”

Ira Vihreälehdon jututtamat sotavankien lapset ja lapsenlapset haluaisivat löytää täydentävän palasen sukukronikkaansa, omaan minuuteensa. Jos ja kun internet facebookeineen, twittereineen ja instagrameineen ei tuo lopullista tulosta on aika paneutua arkistoihin. Vihreälehto kirjan lopussa opastaa tietä SPR:n sotavankikortistoon, kuntien työvoimalautakuntien papereihin, kuntien huoltolautakuntien tietoihin, kirkonkirjoihin, DNA-testauksiin.

Ja kun meitä sivullisia, jotka katsomme asiaa vähän niin kuin ulkopuolelta, eivät kortistot kiinnosta, voimme keskittyä kirjan moniin mielenkiintoisin tarinoihin ja myötätunnolla osallistua kuunteluun. Tai sitten jopa tirkistyshalulla lukea Kansallisarkiston Astia-palvelun laatikosta kaivettuun nimismiehen raporttiin Kiukaisten pitäjässä tapahtuneeseen ’villiintymiseen’ paikallisten naisten Alman, Fannin ja Miinan sekä Satanahka Oy:n työssä olevien sotavankien välillä:

Seurustelun laadun kertoja nyt selitti, että he olivat oleskelleet kertojan asunnon keittiössä pareittain ja keskustelleet, toisinaan oli huoneessa ollut valo, tosinaan valo sammutettiin. – – – Kertoja myöntää, että jonkinlaista lievemmän tapaista lemmenleikkiä saattoi näissä seurusteluöissä sattua, mutta kieltää jyrkästi, että mistään enemmästä olisi ollut kysymys.

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *