Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kiinalainen kirjallisuus ei ole länsimaissa kovinkaan tunnettua, mikä on sääli sillä Kiinan kirjallinen perinne on poikkeuksellisen verrattuna oikeastaan mihinkään muuhun maahan. Tero Tähtinen toteaakin kirjansa alussa, että vähääkään liioittelematta voi todeta Kiinan olevan korkeakulttuureista kaikkein kirjallisin ja että missään muualla kirjallisuus, erityisesti runous, ei ole saanut yhtä merkittävää yhteiskunnallista asemaa.
Ennen kuin hypätään itse kirjallisuuteen, Tähtinen kuitenkin aloittaa alustamalla kiinalaista kieltä ja ennen kaikkea maailmankuvaa, joka monin tavoin eroaa länsimaisesta ajattelusta. Daolaisuus ja kungfutselaisuus erityisesti ovat muokanneet syvästi kiinalaisen kulttuurin käsitystä ihmisyydestä, oppimisesta ja kirjoittamisesta. Kungfutselaisuuden ihanteen mukaan ihmisen tuli harjoittaa sekä kehittää persoonaansa, ja kirjallisuudella, klassikoilla ja runoudella oli keskeinen rooli tässä prosessissa. Klassisen sivistyksen ytimen muodosti erityisesti viisi klassikkoteosta eli Keskustelut, Mengzi, Laulujen kirja, Kevättä ja syksyä -kronikka ja Muistiinpanoja riiteistä, joita luettiin ahkerasti kahden vuosituhannen ajan – eikä näiden teosten merkitys ole aivan mitätön nykypäivänäkään.
Kiinalaisessa kirjallisuudessa on erikoista sen painottuminen runouteen. Fiktiota ei ole pidetty kirjallisuutena ensinäkään, keskiössä on ollut sen sijaan
ei-eeppinen ja ei-dramaattinen lyyrinen runous. Runous ei kuitenkaan ollut mitään kasvottomalle yleisölle suunnattua taidetta tai edes itseilmaisua, vaan erityinen ja intiimi puhuttelun muoto, joka oli suunnattu jollekin tietylle vastaanottajalle, joko ihmiselle tai ihmisryhmälle. Kiinalainen runoteoria ei edes tunne ”yleisön” käsitettä siten, miten se länsimaissa usein käsitetään. Professori Stephen Owen kuvaakin maan runoutta toverillisena taidemuotona, sekä yksityisessä että sosiaalisessa mielessä.
Kiinalainen runous ei siten ollut jotain ylätason taidetta, joka eli tavallisesta elämästä irrallaan, vaan se oli pikemminkin osa arkea jota käytettiin sanoittamaan jokapäiväistä elämänpiiriä ja ihmiseen liittyviä kokemuksia ja tunteita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilökohtainen teksti voinut lomittunua yleiseen ja ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Luku runoilevista erakoista kiinalaisessa kulttuurihistoriassa ja kirjallisuudessa olikin tässä suhteessa erityisen mielenkiintoinen. Erakot edustavat usein ihanteellista moraalista ihmistä ja -valintaa: kieltäytyä ottamasta osaa turmeltuneeseen hallintoon tai yhteiskuntaan. Tässä on kuitenkin hyvä todeta, että erakko ei ollut kuka hyvänsä persaukinen, joka totesi yhteiskunnalle että nyt riitti. Kyseessä oli herrasmiehen ja oppineen valinnasta olla olematta riippuvainen keisarin suosiosta tai statusyhteiskunnan arvoista. Tähän liittyy daolainen näkökulma, jonka mukaan passiivisuus, kunnianhimottomuus ja hyödyttömyys ovat merkittäviä sosiaalisia hyveitä, joita viisas vaalii arjessaan ja elämänvalinnoissaan, Tähtinen kirjoittaa.
Hauskaa kyllä erakoksi vetäytymisestä tuli ajan myötä niin arvostettu moraalinen teko, että siitä syntyi melkeinpä uusi sosiaalinen strategia. Moni virkamies, runoilija tai oppinut vetäytyi ”runoilevaksi erakoksi” joksikin aikaa, mutta vain saadakseen mainetta, ei siksi että olisi oikeasti halunnut vetäytyä maailmasta!
Erakkous näkyi myös kahden suurimman kiinalaisen runoilijan elämässä, joille kummallekin on omistettu kirjassa oma luku. Du Fu ja Li Bai elivät kumpikin Tang-dynastian aikana, eli Kiinan runouden kulta-aikana ja vieläpä tunsivat toisensa. Molemmat elivät epävakaata kiertelevää elämää, Li Bai enemmään omaehtoisesti, levottoman persoonansa ajamana ja Du Fu kohtalon ja köyhyyden pakottamana. Molemmat kuitenkin käyttivät erakkofiguuria keinona kommentoida maailmaa ja asemaansa siinä.
Kirjan toinen osio on omistettu modernille kirjallisuudelle, joka on aikamoinen irtiotto klassisesta kirjallisuudesta, jo kielensäkin puolesta. Kiinalaisen kirjallisuuden määräävin piirre on ollut se, että se on kirjoitettu klassisella kiinalla, joka oli käytössä virallisena kirjoituskielenä yli 2000 vuotta, aina 1900-luvun alkuun saakka. Klassinen kiina on ajan myötä eronnut lähes täysin puhekielestä, mutta siinä on muutakin mielenkiintoista. Se on ilmaisultaan hyvin tiivistä ja pelkistettyä ”runollista lyhennekirjoitusta”, joka osaltaan sallii klassiselle kiinalle ominaisen monitulkintaisuuden (ja joka myöskin tekee kääntäjänparan työstä pirullista hommaa).
Kun Kiina kohtasi 1800-luvusta eteenpäin yhä isompia yhteiskunnallisia ja poliittisia mullistuksia, esiin nousi kysymys, miten jälkeenjäänyt maa voisi korjata kurssiaan. Monelle intellektuellille vastaus löytyi kirjallisuuden uudistamisesta, mikä ei yllätä, ottaen huomioon miten keskeinen osa kirjoitetulla sanalla on aina ollut Kiinalaisessa kulttuurissa. Vaikeaselkoinen ja elitistinen klassinen kiina eli wenyan tuli korvata kansan puhekieleen perustuvalla baihuaalla. Myös kaunokirjallisuus vihdoin nousi merkittäväksi tekijäksi.
Tähtinen käy läpi modernistisukupolven keskeiset teokset, josta siirrytään kulttuurivallankumouksen kuohuihin. Sen vaikutukset olivat murskaavat kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja sen seurauksena syntyi hyvin kiinalainen kirjallisuusilmiö eli ”arpikirjallisuus”, kulttuurivallankumouksen aiheuttamia henkilökohtaisia ja kollektiivisia traumoja käsittelevästä genre, jota on käännetty paljon ja jota itsekin olen lukenut.
Lopussa Tähtinen vielä pohtii, mistä Kiinassa oikeastaan saa ja ei saa kirjoittaa. Autoritäärisessä maassa sana ei tietysti ole vapaa, mutta kirjailija voi turvautua monitulkintaisuuteen, mistä Nobel-voittaja Mo Yan on yksi esimerkki. Hänen satiiriset kuvauksensa nyky-yhteiskunnasta onnistuvat tasapainoilemaan kriittisyyden ja valtion sietokyvyn rajalla, ilman että ne suoraan rikkovat sensuurin rajoja.
Kuunkajoa lootuslammella : Kiinalaisen kirjallisuuden historiaa on hieno avaus tärkeään aiheeseen. Kiinan vaikutusvallan noustessa on varmaankin odotettavissa, että maan kulttuuri ja kirjallisuus myös nousevat vähitellen osaksi myös länsimaista kulttuurista yleissivistystä. Itse ainakin toivon, että 1,4 miljardin kansalaisen maasta käännettäisiin entistä enemmän kirjoja meillekin. Kiinnostava teos, suosittelen!