Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Valikoiden tuttuja nimiä tutkien aloittelin lueskella tätä kahtakymmentä kuolemaa käsittelevää kirjaa. Jussi Lampi, Minna-Maaria Sipilä, Eero Heinäluoma, Mari Ruonansuu, Kaari Utrio … Mitä heille tapahtunut, miten läheisen kuolema on vaikuttanut, miten selviytyneet kohdatessaan läheisen kuoleman. Samalla tavoin kuin muutkin?
Tietenkin ja kukin omalla tavallaan. Ja ovat pystyneet julkisuutta käyttämään apuna muidenkin auttamiseksi, kuten laulaja Johanna Pekonen:
“Toivon, että ihmisten on helppo lähestyä minua, Kenenkään ei tarvitse miettiä, uskaltaisiko ottaa yhteyttä, koska olen julkisuuden henkilö. Olen ihan tavallinen perheenäiti, joka menetti kaksi lastaan.”
Ja niin on tapahtunut, etenkin sosiaalisen median välityksellä.
Aviopuolison ja lapsen, vanhemman, ystävän menettäminen ottaa lujille, varsinkin jos kuolema tulee yllättäen. Pitkitetty kuolema ei myöskään päästä helpolla, tulee kysyneeksi, miksi kivut pitää kärsiä viimeisen päälle, miksei eutanasia ole oikeutettua. Niin kyselee Vesa Kallionpää seuratessaan saattohoidossa olevan vaimonsa Maarit Feldt-Rannan viimeisiä päiviä.
“Kaikkein vaikeinta minulle oli nähdä, miten niin valoisa, iloinen ja elämänmyönteinen ihminen joutui kuolemaan kitumalla.”
Joku etsii syyllisiä omaisen kuolemaan, joku syyttää itseään. Joku etsii syyllisiä sen takia, ettei muille enää kävisi näin. Jorma Oras ukkina lapsenlapsensa menetettyään päiväkotiturmassa hoitaa asian näin:
“Mutta siitä olen tyytyväinen, että keskustelin päiväkodin johtajan kanssa. Sain puhuttua hänet lopettamaan yksityisen päiväkotinsa toiminnan.
Suurin osa tyytyy kohtaloonsa: näin vain piti tapahtua. Ystävät auttavat, terapia auttaa, lääkkeet. liikunta, musiikki. Monenmoiset uudet tavat lohduttivat, kuten tsunamissa vanhempansa ja veljensä menettänyttä 15-vuotiasta Andreaa:
“Lähes joka ilta soitin äitini puhelinvastaajaan. Halusin kuulla hänen äänensä. Soitin niin kauan, että liittymä sulkeutui.”
Ringa Ropo puolestaan usein kävi Kuopiossa, kun oman lapsen hauta oli kaukana uudesta asuinpaikasta, Kelloniemen hautausmaalla tuntemattoman vauvan haudalla suremassa kukin ja kynttilöin.
Ajankulku helpottaa, asiat realisoituvat, on mentävä eteenpäin. Ringan sanoin:
“Tuska ei häviä elämästä koskaan ja siksi on tärkeää osata nauttia siitä, mikä on sillä hetkellä hyvin.”
Siinäpä onkin miettimistä, näin joulun ja syntymäjuhlan seuduilla, onko tämänlaatuinen kirja lahjakirjaksi käypä. Antoisa se kyllä on.