Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Päähenkilöinä kirjassa ovat Elina ja Markus, jotka muuttavat saareen asumaan, koska Elina ei pääse yli siitä, että on menettänyt lapsensa. Lapsi, poika, eli vain muutaman päivän. Elina on käpertynyt niin omaan suruunsa, ettei jaa sitä vaan velloo surunsa syövereissä. Miksi hän halusi saareen? Koska ei halua nähdä yhtään lasta!
Saaressapa kuitenkin asuu Milja, 10 vuotta. Minusta Milja nousee koko kirjan päähenkilöksi, sillä ihastuin heti häneen, vilpittömään lapsen mieleen ja siihen avoimeen ajatteluun. Miljan äiti on Stella, vähän sellainen huithapeli, joka elää just niin kuin tykkää, mutta tihkuu elämänhalua. Keksii kaikenmoista, ottaa välillä viiniä ja on sellainen hiukan boheemi taiteilijatapaus.
Elina sattumoisin törmää Elinaan ja Stellaan ja vaikka on aluksi ihan kauhuissaan siitä, että saaressa on sittenkin lapsi. Milja on niin valloittava kaikessa lapsenviisaudessaan, että Elina alkaakin toipua. Kun vielä Stella keksii kaikkea kivaa oheistoimintaa, niin asiat alkavat lutviutua.
Markus on surrut omaa suruaan, mutta ei ole päässyt sitä Elinan kanssa jakamaan, koska Elinakaan ei ole halunut jakaa omaansa, vaikka suru onkin yhteinen. Onneksi sekin hetki koittaa, että he voivat yhdessä puhua siitä, mitä on tapahtunut ja kuunnella toista.
Pimeässä syttyy majakka on Veera Ikosen varsin onnistunut esikoisteos, mikä pistää ajattelemaan. Nostaisin silti kirjan johtotähdeksi Miljan, jonka osa on niin hyvin kuvattu. Kaikki ne lapsenomaiset jutut, vilpittömät kyselemiset. Tekstin tyyli viehätti tavattomasti:
“Mun isä ei tiedä, että mua on.” Milja sanoo sen niin kuin sanoisi, ettei joku tiedä huomisen säästä, tai eri puulajien ominaisuuksista. Hänen äänensäkään ei värähdä.
Veera Koskisen Pimeässä syttyy majakka pohjautuu hänen omaan kokemukseensa lapsen menetyksestä. Jotenkin vain näkisin tämän tarinan elokuvana, ihan huippuainekset siihen. Olisin kyllä heti ensi-illassa.
