Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija-laborantti Nura Farahin (s. 1979) kolmas teos kertoo 14 tarinalla siitä, miten monimutkaista on somalitaustaisten ihmisten asettuminen ja sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Ei tahdo sukuklaanin ote hellittää. Eikä nuori nainen näin ollen pääse mukaan ikäpolvensa rientoihin, vaan joutuu jo pelkällä vaatetuksella näyttämään erilaisuutensa.
“Sinut on nähty ilman huivia”, Mariam sanoi sitten jäätävän rauhallisesti. “Meidän klaanisukulainen on nähnyt sinut myymässä alkoholia.”
“Teet suurta syntiä kun myyt alkoholia, sikaa ja tupakkaa ihmisille”, Mariam alkoi huutaa.
Kauppias taas pakotti Samiran heittämään rätin, vai mikä se on, päästä, sillä se pelotti asiakkaita, haittasi siis myyntityötä, ja työssä olisi suotavaa noudattaa meidän sääntöjä.
Eli monen tulen välissä seisot toimeentullaksesi. Saman kokee mieskin, Fahad, joka tuntee työniloa paikkoja siivotessaan, mutta jolla on värisuoja YT-neuvotteluissa joidenkin mielestä.
Yksi kertomuksista vie Somaliaan, jonne äiti vie “moraalittoman” tyttönsä oppimaan tavoille. Muuten liikutaan Suomessa, Lumimaassa.
Näin läntisenä maallistuneena lukijana jäi yksityiskohdista erityisesti mieleen tuo hiustenpeittämisen pakko uskonnollisista syistä. Myös “somalihaju”, suitsukkeiden tuoksu, makea savu, joka ärsyttää naapureita. Haju imeytyy vaatteisiin ja antaa taas yhden aiheen kiusaamiseen.
Tavat muutenkin ovat mitä ovat, kullakin kulttuurilla omanlaisensa. Ei ruuanlaittokaan ole ruuanlaittoa, jos sen levittämä huoneet täyttävä tuoksu pitäisi imaista liesituulettimeen; ei, siihen ei Abdirahmanin äiti, hooyo, voinut suostua.
– Oi aikoja! Oi tapoja! voisi huudahtaa Ciceron lailla. Ymmärryksellä tosin.
Lumimaan luenta nytkäytti taas hivenen ajatusmaailmaani suvaitsevampaan suuntaan ja pani pohtimaan kiitollisuudenvelkadilemmaa: kehuako pelkästään uutta maata, joka antaa uuden mahdollisuuden, vai moittiako myös.
“Iman halusi korostaa, miten Suomi oli toteuttanut hänen unelmansa yksi toisensa jälkeen. Hän ei halunnut leimautua valittajaksi ja puhua vaikeista asioista, koulukiusaamisesta tai siitä kun hänen päälleen on syljetty ja häntä oli haukuttu ‘neekerihuoraksi’. Sellaista tapahtui nykyään harvoin, sillä Iman oli oppinut välttämään humalaisia.”
Pidin kirjasta paljon, sen monimutkaisten asioiden selvittelystä, ymmärretyksi tekemisestä, yksinkertaistamisesta. Niin: selkeydestä.